Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Charles Bukowski, Postitoimisto


Olen pitkään halunnut lukea Bukowskia ja eräs ystävä suositteli aloittamaan Postitoimistosta, joten niin tein. Postitoimisto on Bukowskin ensimmäinen romaani ja hänen omien sanojensa mukaan vahvasti omaelämänkerrallinen romaani hänen kaksitoistavuotisesta työputkestaan yhdysvaltain postilaitoksella.. Kirjan päähenkilön Henry Chinaski on Charles Bukowskin alter ego. 

Henry Chinaski on naisiin menevä, juopotteleva retku, joka tarvitsee työn rahoittaakseen alkoholin ja raviharrastuksensa. Hän pestautuu töihin postitoimistoon kuullessaan kadulla jonkun sanovan sen olevan mukava työpaikka. Postin jakaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin mukavaa. Pikkumainen pomo Jonstone nipottaa ja postilaatikoilla postinjakaja saa joka päivä samoja valituksia, "miksei minulle ole mitään?" tai "miksi aina vain laskuja?"

Chinaski ei yritä mitään, hän vain on ja elää. Jos nainen vaatii liikaa, nainen vaihtoon, tai jos pomo nillittää liikaa, kostetaan potkujenkin uhalla. Jos asiat eivät toimi ne laitetaan toimimaan tai jos se ei onnistu, ei kerrota kenellekkään. Chinaski on välinpitämätön ajelehtija, jonka ainoana päämääränä näyttää olevan pano ja viina.

Vaikka hahmona Chinaski on ärsyttävä, en pitänyt hänestä enkä ymmärtänyt häntä yhtään, tykkäsin kirjasta kuitenkin. Sen asenteesta ja arkipäivän huomioista.

Englanninkielinen alkuteos: Post Office 1971
Suomentanut: Kristiina Rikman
Sivuja: 218

****

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Milan Kundera, Olemisen sietämätön keveys

Ainon junaeväät!
Takakansiteksti:

Eurooppalaisen kirjallisuuden huikea voimannäyte! Olemisen sietämätön keveys on neljän keskieurooppalaisen sijaansa etsivän ihmisen tarina. Se on myös rakkauskertomus, syvimpiä ja kauneimpia mitä koskaan on kirjoitettu. 


Tomás, prahalainen kirurgi ja naisstenmies, rakastuu päätäpahkaa herkkään hauraaseen tarjoilijattareen Terezaan. Hän haluaa tytön, mutta myös vapautensa, kaikki hänelle kertyneet ihanat naiset. Heistä tärkein on Sabina, itsellinen taiteilija ja seikkailijatar. 

Vuosi 1968 viskoo ihmiset maailmalle. Genevessä Sabina solmii suhteen Franziin, keski-ikäiseen, osallistuvan polven tiedemieheen, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Ihmiskohtalot kutoutuvat romaanissa kuvioksi, jonka moraaliset, intellektuaalist, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat ovat ainutlaatuiset.

En koe osaavani sanoa tästä mitään tarpeeksi älykästä ja ylevää, joten vain ylistän kirjan mahtavuutta! Luulen, että tämä pitää lukea uudestaan, jotta löytäisin sanoja. Milan Kundera on lempparikirjailjoitani!

Tsekinkielinen alkuteos: Nesnesitelná lehkost bytí 1984
Käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste 1985
WSOY 
Sivuja: 414

Nick Hornby, Alas on pitkä matka


Uudenvuodenaatto on monille yksinäisille vuoden yksinäisin päivä. Silloin eräät heistä kiipeävät lontoolaiset tornitalon katolle ja hyppäävät alas. Eräänä uudenvuodenaattona viisi ihmistä sattuu paikalle samoissa aikeissa. Yksi, heistä epätoivoisin hyppää samantien. Neljä muuta jäävät juttelemaan, kun heistä kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis.

Maureen on vaikeasti vammaisen poikansa yksinhuoltaja. Poika ei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Maureen on keksinyt mistä hänen poikansa pitää ja ostanut sen mukaan elokuvia ja koriste-esineitä ja tapetoinut asunnon seinät niillä kuvilla joista ajattelee sen ikäisten pitävän, vaikka poika ei tästä kaikesta ymmärrä mitään. Maureen kokee hukanneensa elämänsä.

Jess lukiolaistyttö, jonka isä on apulaisopetusministeri. Hänen siskonsa on kadonnut. Kuolleeksi epäilty, mutta ruumista ei ole löydetty. Jesskin haluaisi kadota. Martin oli tv-juontaja, joka möhli sekaantumalla nuoriin tyttöihin ja on juuri tullut vankilasta takaisin julkisuuteen. Ja JJ, jonka mielestä hänen syynsä kuolla ei ole tarpeeks painava kuultuaan muiden tarinat kertoo sairastavansa harvinaista kuolemaan johtavaa tautia, vaikka oikeasti hän on musertunut menetettyään tyttöystävänsä ja rockbändinsä ja joutuessaan pizzalähetiksi.

Raskaasta aiheestaan huolimatta, kirja ei ole synkkä. Joka hetki näkyy jossain näkyy toivoa ja huumoria. Neljä ihmistä, jotka eivät missään toisissa oloissa ystävystyisi kokevat jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja hengissä selvitäkseen yrittävät auttaa edes muita elämään. Ventovieraita ihmisiä vain on välillä hankala auttaa.

Kirjaa kertovat vuorotellen nämä neljä henkilöä. Siten pystyy helposti ymmärtämään juuri kyseisen henkilön ajatukset. Jotenkin silti koen hahmojen jäävän vähän pinnallisiksi. Ja vaikka kirja kuinka yritti se ei tuntunut olevan kiinni tavallisessa todellisuudessa. Ovatko itsemurhaa yrittävät silti ikinä?

Englanninkielinen alkuteos: A Long Way Down 2005
Suomentanut: Jukka Jääskeläinen
WSOY 2006
Sivuja: 329

****

Torsti Lehtinen, Eksistentialismi - Vapauden filosofia


Lyhyesti sanottuna: helppotajuinnen ja selkokielinen johdatus eksistentialismiin. Historiaa, lähtökohtia ja suuntauksia. Tunnetuimpien eksistentialististen ajattelijoiden (Jaspers, Sartre, Beauvoir, Heidegger, Kierkegaard, Camus ja Marcel) elämän, tuotannon ja ajatusten esittely vie kirjasta suurimman osan.


Arktinen Banaani 2013
Ilmestynyt aiemmin vuonna 2002 Kirjapajan kustantamana
Sivuja: 326

*****

maanantai 4. toukokuuta 2015

Kari Hotakainen, Kantaja


Tämän vuoden kirjan ja ruusun päivänä kampanjassa mukana olleet kirjakaupat lahjoittivat kirjaostosten kaupanpäälliseksi Kari Hotakaisen Kantajan. Alunperin kirjan ja ruusun päivänä miehet ovat antaneet naisille ruusun ja naiset miehille kirjan. Nykyisin päivää vietetään kirjojen ja tekijänoikeuksien kunniaksi.

Kirjan kertoja on teoreettisen filosofian maisteri Timo. Hän on työtön, yksinäinen ja ikävöi nuoruuden rakkauttaan. Hän valmistui työttömäksi ja on elämänsä aikana tehnyt sekalaisia pätkiä siellä ja täällä. Taas uutta työpaikkaa hakiessaan Timo päätyy töihin hautausmaalle. 

Timo on tyytyväinen työhönsä hautausmaan hoitajana. Myös suntio on tyytyväinen Timon työhön ja sanoo tämän sopivan hautausmaalle.

Sä sovit tänne. Siis tälle palstalle. Moni määräaikainen ei pidä kuolleista. Sä oot melkein kuollut, mut mä sanon, että älä mee liian pitkälle. Sulla on elämä, näillä ei.

Yhä useammin suntio joutuu pyytämään Timoa mukaan arkun kantajaksi, kun omaisia ei ole tarpeeksi. Kerran hautajaisissa ei ole kuin pappi, suntio, Timo ja muut hautasmaan työntekijät. Ei ketään joka olisi tuntenut vainajan. Timo alkaa pohtia näiden yksinäisten ihmisten elämää ja keksimään heille tarinoita. Hän kirjoittaa myös muistopuheita vainajille ja lausuu niitä hautausmaalla. Tästä suntio ei innostu.

Timo pohtii omaa elämäänsä, kuka hänen haudallaan on, ja mitä hänen muistopuheessaan sanotaan. Onko hänellä edes elämää?

Kirjan tekstiä oli miellyttävä lukea ja kirjan luki parissa tunnissa. Pohdin millaista mahtaa olla kirjoittaa kirja tilauksesta. Tästä teoksesta ei sitä minusta huomaa. Ajoittain sitä ajattelin, koska uskon, että aiheesta olisi saanut pidemmänkin tarinan, mutta kustannussyistä kirjasta ei saanut tulla liian pitkä. Keskeneräiseltä tai pakolla tehdyltä, se ei kuitenkaan vaikuttanut. Hautausmaan kolkkoudesta ja kuolleista huolimatta kirjassa on jotain lämmintä. Timo hahmona on inhimillinen ja hänen päänsä sisälle on helppo päästä. Myös suntio piiloviisaudessaan on mielenkiintoinen.

Pari päivää sen jälkeen, kun olin lukenut tämän kirjan, osui silmiini Helsingin Sanomien juttu yksinäisten hautajaisista. Ei sinänsä liity kirjaan, mutta kirjan aiheeseen kyllä. http://www.hs.fi/kaupunki/a1430537321411

Kirjakauppaliitto 2015
Sivuja: 140

****

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Neil Hardwick, Hullun lailla


Neil Hardwick on englantilais-suomalainen teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja, media-alan moniosaaja. Hullun lailla kirjassaan hän kertoo henkilökohtaisia kokemuksiaan vaikeaan masennukseen sairastumisestaan. Hardwick kirjoitti kirjaansa ensin terapiana psykiatrilleen. Hänen kustannusyhtiö Otavassa työskennellyt ystävänsä oli kuitenkin sitä mieltä, että se voisi kiinnostaa suurempaakin yleisöä. Sensuroimalla liian henkilökohtaiset ja toisia ihmisiä koskevat osat pois, Hardwickilla oli valmis kirja julkaistavaksi.

Kirjan alussa Hardwick kertoo työurastaan, joka osaltaan johti uupumukseen ja masennukseen. Sen jälkeen hän kuvaa fyysisiä oireitaan, joiden ei edes kuvitellut johtuvan masennuksesta ja lääkäritkin epäilivät somaattista sairautta. Oireiden syyn selvittyä masennukseksi, eräs kokeiltu lääke aiheutti hänelle munuaistulehduksen, johon hän oli vähällä kuolla.

Diagnoosin saaminen helpotti parantumisen aloittamista. Aiemmin, kun ei ollut mitään mistä parantua. Ei tiennyt mistä voisi parantua ja mitä tehdä. Hardwick lähti Thaimaahan ajattelemaan asioita rauhassa ja yksin. Hardwick painottaa kirjassaan, että nykypäivänä tilapäisiä masennuksia kutsutaan liian helposti masennukseksi ja burnoutiksi. Julkisuudessa puhutaan henkilöistä, jotka ovat lähteneet kahden viikon etelänlomalle toipumaan masennuksesta, ja sieltä palattuaan olleet taas täysissä voimin töissä. Vaikka hän itsekkin pakeni etelän lämpöön, sille oli se syy, että hän ei ollut vieläkään tottunut Suomen pimeisiin talviin ja hän tarvitsi aikaa olla yksin. Tunnettuna tv-kasvona se ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Näin hän liittää kirjaan vielä julkisuudenkin merkityksen. 

Monet Hardwickin oireista ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja omasta masennuksestani. Hän kuitenkin löytää ne oikeat sanat, joilla kuvata masennusta sellaisillekin ihmisille, jotka eivät sitä ole kokeneet. Itse olen ollut täysin kyvytön kuvaamaan sitä tuskaa, vaikka olisi tärkeää saada kerrotuksi se mitä tuntee.

"Sattuu. Sattuu olla minä."

Kirjan loppupuolella Hardwick kertoo, kuinka eräänä jouluaattona ajoi kolme ja puoli tuntia Lontooseen tekemään kohtausta tv-sarjaan. Paikalla ei kuitenkaan olla tietoisia siitä, että hän oli tulossa, ja kaiken lisäksi kohtaus jätettiin kokonaan pois valmiista sarjasta ja kuvattiin uudelleen Suomessa. Hänestä tuntuu, että se ilta symboloi hänen koko sairauttaan.

"Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua. Se on juuri niin merkityksetöntä, juuri niin uuvuttavaa, juuri niin mitätöntä. Sekä tuskallista. Ja lisäksi tuntee olevansa vain taakka lähimmäisilleen."

Parasta kirjassa oli vertaiskokemuksista lukeminen. Se, että jos masennus vie viisikymppisen elämässä menestyneen ja älykkään miehen noin huonoon kuntoon, miksi minun pitäisi olla jotenkin jaksavami ja reippaampi? Hardwick osasi sanoittaa monia tunteita ja ajatuksia, joille en itse ole löytänyt sanoja, mutta nyt ne selvenivät hieman. Uskon tämän kirjan auttavan myös masentuneiden läheisiä ymmärtämään paremmin masennusta sairautena, joka oikeasti vie kyvyn elää ja johon ei auta vain ryhdistäytyminen. Mutta josta voi parantua, vaikka se vaatiikin paljon aikaa ja uusiutumisriski on suuri.

Vaikka voisi kuvitella kirjan olevan kirjailijan omassa kurjuudessaan rypemistä, se ei sitä ole. Kirjasta näkee, että sen on kirjoittanut ammatikseen kirjoittava humoristi. Vaikka monet humoristiset kohdat tuntuvatkin olevan pohjimmiltaan itsetunnottoman ironiaa ja alakulon sävyttämiä, ei kirjassa ole mitään ruikuttavaa. Se on erään ihmisen kertomus sairaudesta.

Otava 1999
Suomennettu käsikirjoituksesta: I'm still here - an unsuccesful suicide notes
Suomentanut: Juhani Lindholm

Sivuja: 174

***

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Stephen Fry, Virtahepo


Runoilija Ted Wallace saa potkut työstään teatteriarvostelijana sopimattoman käytöksensä takia. Samaan aikaan hän tapaa kummityttönsä Janen, jota ei ole nähnyt ristiäisten jälkeen. Jane on vakavasti sairas, ja hän pyytää Tediä lähtemään maaseudulle, kartanoon ottamaan selvää mitä siellä tapahtuu. Kartanossa asuu Tedin pitkäaikainen ystävä, jonka pojan kummisetä hän myös on. Kartanon väki on myös Janen sukulaisia. Jane ei suostu kertomaan mitä pitää tutkia, hän kertoo sen kyllä selviävän.

Vetävä kirja pitää otteessaan juuri tällä arvoituksellisuudella. Lukijana odotin koko ajan uusia paljastuksia ja yritin arvailla loppuratkaisua. Yllätyin silti. Todella erikoinen kirja! En ole lukenut mitään tämän kaltaista. En ole varma onko se hyvä vai huono asia. Menikö kirjan puolivälin erikoisuus liialliseksi? Mietin, että miksikä fantasiakirjallisuudeksi tämä nyt yhtäkkiä muuttui? Lopussa kaikki tietenkin selvisi ja oletettaen Tedillä oli vastaus kaikkeen. Tedin persoonallisuus tulee kirjassa vahvasti esiin ja lukija pystyy melkein näkemään edessään neljäkymppisen, mahakkaan, katkeroituneen ja riettaan miehen vahvoine mielipiteineen. Kirjan nimi Virtahepo viittaa häneen.

Tätä ei kannata suositella kovin konservatiivisille ihmisille, eikä siveyden sipuleille. Kielenkäyttö on ronskia ja monet tapahtumat seksuaalissävytteisiä. Suosittelen silti kaikille, jotka haluavat lukea jotain erilaista ja erikoista!

Englanninkielinen alkuteos: The Hippopotamus 1994
Suomentanut: Titia Schuurman
Atschi! -pokkari 2013
Sivuja: 335

****

lauantai 21. helmikuuta 2015

Anke Feuchtenberger, Katrin De Vries, Huora H kulkee omaa rataansa


Huora H kulkee omaa rataansa on tummasävyinen sarjakuva huora h:sta, joka etsii miestä itselleen, sillä hän tahtoisi naimisiin. Ensin pitäisi kuitenkin löytää hääpuku. Etsintämatkan aikana etsinnän kohde hieman muuttuu, eikä huora H lopulta ole enää varma mitä etsii. Ehkä tarkoitusta elämälleen.

Katrin De Vries on ensin tehnyt käsikirjoituksen, jonka Anke Feuchtenberger on kuvittanut vapaasti hiilellä piirtäen. De Vriesin tekstit kulkevat kuvien yläreunassa, vähän kuin lastenkirjoissa. Varsinkin tekstit ovat naivistisen yksinkertaisia mutta samaa naivistisuutta on myös kuvissa. 

Tämä on ehkä paras tähän mennessä lukemani sarjakuva! Tykkään kuvista, piirtojäljestä ja teksteistä jotka kevyesti selventävät kuvia. Luin kirjan kahdesti heti peräkkäin, niin vaikuttunut olin. Kuvia jää välillä tuijottamaan, mutta kirjan muoto sallii sen lukukokemusta häiritsemättä.


Daada 2006
Saksankielinen alkuteos: Die hure H zieht ihre bahnen, 2003
Suomentanut: Markus Lång
Sivuja: 144

*****

perjantai 6. helmikuuta 2015

Muriel Barbery, Siilin eleganssi


Siilin eleganssissa on kaksi kertojaa. Leskeksi jäänyt yläluokkaisten asuintalon ovenvartijarouva Renée, joka pitää yllä yleistä oletusta ovenvartijarouvan olemuksesta. Ulospäin hän antaa olettaa olevansa juro, asiallinen ja yksinkertainen. Oikeasti hän on kenties sivistynein talon asukkaista, hän tuntee kulttuuria ja lukee paljon. Toinen kertoja on pari kerrosta ylempänä asusva 12-vuotias rikkaan perheen tytär Paloma. Hän on päättänyt kuolla 13-vuotis syntymäpävänään, turhautuessaan häntä väistämättä tulevaisuudessa odottavaan porvarilliseen elämään, jonka hän näkee mielialalääkkeiden, turhanpäiväisten kutsujen ja epätasa-arvon täyttämänä. Molemmat piiloutuvat ulkokuorensa suojaan, kuin siilit piikkien alle. Herra Ozun muuttaessa taloon ja nähdessä siilien piikkien alle, he ystävystyvät ja elämä talossa muuttuu. Talossa siivoamassa käyvä Manuela täytyy myös mainita merkityksellisenä henkilönä. Hän on hienostuneen suorapuheinen Renéen ystävä. Yhdessä he syövät leivonnaisia ja juovat teetä keskustellen talon ihmisten elämästä. Manuela myös kannustaa Renéetä rohkeuteen elämässä.

Kirjaa oli mukava lukea. Luvut ovat lyhyitä ja kertojat vuorottelevat. He tekevät hyvin tarkkasilmäisiä ja napakoita huomioita ympäristöstään ja elämästä ja yhteiskunnasta. En olisi halunnut lopettaa lukemista. Kävelin koulun käytävällä luokasta toiseen tuntien välillä ja luin jokaisen ylimääräisen minuutin. Melkein itketti, kun tiesin kirjan loppuvan pian. Vaikka olin nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan, se ei haitannut ollenkaan. Juoni ei ole pääasia, vaan huomiot sen ohessa. Suuria juonenkäänteitä tässä kirjassa ei olekkaan, eniten tapahtuu kertojien pään sisällä, tapahtumapaikatkin ovat lähinnä saman talon kolme asuntoa.

Renéen ajatuksia:

Onko oikeastaan mitään rummempaa kuin avoin ovi? Se on huoneessa kuin murtuma, ulkoinen häiriö, joka  rikkoo tilan yhtenäisyyden. Viereiseen huoneeseen avoin ovi tekee kuopan, älyttömänä ammottavan aukon, puutoksen seinään, jonka kuuluisiolla kokonainen. Kummankin huoneen kokonaisuus kärsii, eikä vastineeksi saada kuin kulkuoikeus, mikä voidaan varmistaa muullakin tavalla. Liukuovi poistaa tälläiset epämukavuudet ja laajentaa tilaa. Se ei muuta tilaa. Se ei muuta tilan tasapainoa, mutta sallii muutoksen.

Mieleni kehittelee epämääräisiä hypoteeseja. Ehkä arvioin väärin ja painoin väärä nappia - mitä ylvästelyä, mitä omahyväisyyttä, Renée, kaksi lootusta niin mitättömälle aikaansaannokselle - ja nyt taivaan rangaistus iskee kuin salama ja kuurouttaa korvani. Olenko nauttinut liikaa, langennut hekumallisuuteen, johon tämä paikka viettelee, vaikka meidän kuuluisi pitää sitä epäpuhtaana? Olenko syyllistynyt kateuteen himoitsemalla ruhtinaallista vessapaperia itselleni ja saanko nyt vastaansanomattoman muistutuksen kuolemansynnistäni? Ovatko minun kömpelöt ruumillisen työn tekijän sormeni tiedostamattoman vihamielisyyden ohjaamina kohdelleet kaltoin lootusnapin herkkää mekanismia ja käynnistänneet putkistossa järistyksen, joka uhkaa murentaa koko viidennen kerroksen?

Ranskankielinen alkuteos: L'Élégance du hérisson 2006
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2011
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti
Sivuja: 370

*****

perjantai 16. tammikuuta 2015

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla


Koti maailman laidallaa kertoo Bobbystä ja Jonathanista, joista jo lapsina tulee erottamattomat ystävykset, vaikka he ovatkin todella erilaisia ja heillä on erilaiset taustat. Nuoruutensa he viettävät musiikkia kuunnellen ja pilveä poltellen. Haaveilevat Woodstockista ja rakastavat toisiaan. Koulujen päätyttyä Jonathan muuttaa New Yorkkiin opiskelemaan ja Bobby jää Jonathanin vanhempien luo asumaan. Niin erottamattomat Jonathan ja Bobby olivat, että Bobby tuntui jo lähes omalta pojalta.. Bobby on tyytyväinen aika mitään sanomattomaan elämäänsä, hän käy töissä ja laittaa ruokaa Jonathanin vanhemmille, Alicelle ja Nedille. Kun Nedin astma pahenee ja lääkäri määrää heidät muuttamaan johonkin vähemmän kosteailmastoiseen paikkaan, he käskevät Bobbyn vihdoin hankkia oman elämän.

Bobby soittaa Jonathanille, kysyäkseen saako tulla hetkeksi asumaan hänen luokseen, ennenkuin löytää oman asunnon ja paikan. Näin pojat ovat taas yhdessä monen vuoden jälkeen. Jonathan asuu Claren kanssa kämppiksinä ja he vitsailevat lapsen hankkimisesta, mutta samalla unelmoivat siitä. Lapsen biologiseksi isäksi kuitenkin päätyy Bobby, joka vain jäi asumaan Jonathanin ja Claren luo. Kolmistaan he ostavat talon Woodstockista ja perustavat sinne perheen lapsensa kanssa. Sillä he kaikki rakastavat toisiaan omalla tavallaan, Clare ja Jonathan, Jonathan ja Bobby, Bobby ja Clare ja he kaikki yhdessä. Jonathania silti ajoittain hiertää se, ettei hän tunne löytäneensä paikkaansa. Hän on mustasukkainen ja hukassa. Hän ei tiedä mitä elämässään tekisi. Mitä hänen elämänsä olisi. Lisänsä Jonathanin ihmissuhdekamppailuihin tuo Erich, jonka Jonathan pian New Yorkkiin muuttonsa jälkeen iski baarista. Heidän suhteensa on lähinnä seksiä.

Ennen kaikkea kirja kertoo perhesuhteista, ihmissuhteista ja niiden monimuotoisuudesta. Perheistä joihin on synnytty ja perheistä jotka on itse valittu. Taustalla on tarina Jonathanin vanhempien perheestä, alussa myös Bobbyn perheestä. Claren perhesuhteitakin käydään läpi hieman. Jonathanin äiti Alice on mennyt Nedin kanssa naimisiin, kun ei keksinyt syytä miksei menisi. Hän ei ymmärrä miten perhe voisi muodostua kahdesta miehestä, yhdestä naisesta ja yhdestä lapsesta. Kirjassa käydään läpi useita normeja kyseenalaistavia kysymyksiä. Voiko kahta ihmistä rakastaa, kuin puolisoa? Voiko toisen lasta rakastaa, kuin omaansa rakastaisi? Miksi pysyy suhteessa, vaikkei rakasta? Rakastaako sittenkin? Miksi lähtee tai miksi ei lähde? Entä homoseksuaalisuus? Kirjassa on jotain karua tunnelmaa, vaikka henkilöt, varsinkin Bobby ja Jonathan ovat hauraita ja herkkiä. 

Gummerrus 2005
Englannin kielinen alkuteos: A home at the End of the World 1990
Suomentanut: Marja Alipaeus
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 2001
Sivuja: 437

*****

perjantai 19. joulukuuta 2014

Lena Dunham - Sellainen tyttö, Nuoren naisen "opetuksia"


Saadessani tämän kirjan käteeni ensikertaa muistelin monia ala-asteikäisenä lukemiani "opaskirjoja". Kansi on juuri sellainen kuin opaskirjalla kuuluu ja vaaleanpunainen tietysti, kun jakaa opetuksia nuorille naisille. Kevyen tuntuinen, mutta kovakantinen kirja, ei mikään turha läpyskäohjevihko.

Jos Lena Dunham ei ole tuttu, suosittelen tutustumaan ja katsomaan edes jakson verran Girls-sarjaa, ennen tähän kirjaan tarttumista. Sellainen tyttö on Lena Dunhamin elämänkerta, hänen tähän mennessä eläneestä kahdestakymmenestäkahdeksasta vuodestaan. Hän kertoo omaa tarinaansa, sattumuksia elämästään ja antaa ohjeita myös listojen muodossa. Hän ei anna suoria ohjeita miten elämässä pitää toimia, vaan kertoo omia kokemuksiaan. On jo aiemminkin tullut selväksi, ettei Dunhamilla ole paljoa itsesensuuria, eikä hän häpeä tai estele itseään. Hän sanoo asiat suoraan, toimii ja tekee niinkuin tahtoo. Tässä kirjassakin hän kertoo hyvin avoimesti henkilökohtaisista asioista, mutta sitä lukiessa ei silti tuntenut tirkistelevänsä.

Ajoittain lukiessani mietin, että tämän olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa 28-vuotias nainen. Samanlaisia noloja asioita on kaikilla ja varmasti kaikki nuoret tytöt ovat olleet epävarmoja itsestään joskus. Toisaalta se kertoo, että lahjakas ja kuuluisaksi noussut Dunham on kuten kuka tahansa nuori nainen, eikä yritä muuta ollakkaan. Toisaalta mietin, jos kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa muu, viitsisinkö ollenkaan lukea sitä? Varsinkin kirjan alkupuolella oli näitä mietteitä, kerronnan edetessä nopeasti ja tarinoiden vaihtuessa nopeaan tahtiin. Enkä kyennyt samaistumaan aiheisiin. Ehdin jo surra miten pintapuolista ja mitäänsanomatonta! Alussa hänestä tuli kuva jatkuvasti höpöttävästä ihmisestä, joka ei ehdi ajatella. Onneksi puolen välin tienoilla sain paremmin kiinni siitä mitä Dunham yrittää sanoa. Tuli paremmin selväksi, miten hyväsydämminen, tunteellinen ja ajatteleva ihminen hän on. Kirjasta saattaa saada itsekeskeisen käsityksen, kertoohan Dunham lähinnä oivalluksista itsestään, mutta se on elämänkerta! Silti jäin vielä vähän miettiämään mikä tämän kirjan tarkoitus oli?

Dunhamin avoimuus ja huumorintajuisuus ja yksityiskohtaiset kuvailut tavallisista asioista viehättivät minua kirjassa eniten. Surkuhupaisuuden ja itseironisuuden lisäksi. Olin etukäteen kuullut, että kirja kertoo seksiseikkailuista ja vagina mainitaan useasti. No niinhän se sanana mainittiin melko monta kertaa ja seksistäkin puhuttiin, mutta se ei ollut pääasia eikä liiallista. Dunham avautui monista muistakin yksityisistä asioista, kuten pakko-oireisesta häiriöstä ja terapioissa ravaamisista ja menee myös pintaa syvemmälle ajatuksiinsa.

Otava 2014
Englannin kielinen alkuteos: Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned"
Suomentanut: Lotta Sonninen
Kuvitus: Joana Avillez
Sivuja: 299

***

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Tove Jansson - Kunniallinen petkuttaja


Miksi ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen? Kaiken avuliaisuuden taustalla on auttajan omat itsekkäät suunnitelmat ja halut. Kohteliaisuus on petosta. On harvinaista olla huomaavainen ja keskittää kaikki huomiansa toiseen ihmiseen. Tarvitaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä toinen tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina itsekkään täysin tiedä, mitä tarvitsee. Voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä, vaikka kaipaakin yhdessäoloa. Lähes kaikki, mitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi, merkitsee toimintana vähän. Ratkaisevaa on se mihin he sillä pyrkivät, mitä he sillä tavoittelevat. Ihmiset iästä riippumatta ajavat takaa jotain itselleen. Se on luontaista. Kukaan ei voi koskaan tietää onko itse pystynyt olemaan täysin oikeudenmukainen ja rehellinen.

Katri Kling asuu lapsenomaisen ja hieman rujon veljensä kanssa kauppiaan yläkerrassa. Hän päättää, että he vielä muuttavat Anna Aemelinin luokse, tämän taloon. Anna Aemelin on yksinäinen nainen, joka maalaa kesäisin akvarelleilla kukkakuvioisia pupuja lastenkirjojensa kuvituksiksi. Hän on yksinäinen, mutta ei tiedä kaipaavansa asuinkumppaneita, eikä ole vieläkään varma, mitä ajattelisi Katrista. 

Katri Kling tietää mitä tahtoo ja miten sen saa. Häntä vieroksutaan kylällä ja lapset huutavat häntä noidaksi. Katri on kuitenkin kuulu laskupäästään ja oikeudenmukaisuudestaan. Useat kyläläiset tulevat ongelmiensa kanssa hänen luokseen ja luottavat hänen apuunsa raha-asioissaan. 

Sopimus sitoo, mutta toisaalta ihmiset joskus tuntevat helpotusta voidessaan elää sopimuksen alaisena.

Totteleminen on sitä, että on joku johon luottaa ja johdonmukaisia käskyjä, joita saa noudattaa. Se on helpotus, se on vapautta vastuusta.

Kunniallinen petkuttaja nimenä kuvaa tätä kirjaa täydellisen hyvin. Kirja kertoo kunniallisesta, oikeudenmukaisesta ja aina oikein tekevästä ihmisestä, joka kuitenkin petkuttaa muita ihmisiä ja itseään. Kunniallisesti. Paljon ajateltavaa. Mielestäni paras Tove Janssonin aikuisille kirjoittama kirja. Ajattelen itse paljon sitä mikä on oikein, ja miten asiat pitäisi hoitaa tai miten olisi pitänyt. Sitä miten olisin oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Tämä kirja totesi ja teki selväksi ihmisten luontaisen itsekeskeisyyden, eikä antanut muuta mahdollisuutta. Hiukan sattui tämä ja tuli syyllistetty olo, vaikkei mitenkään edes syyllistetty. Todettiin vain. Alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymään sen ja ymmärtämään sen luonnollisuuden. En kuitenkaan hyväksy sitä, että kaikki itsekkyys vain laitettaisiin ihmisluonnon syyksi. Esiin tuli myös epäluuloisuus ja luottamus muihin ihmisiin, jos kerran kaikki ovat itsekkäitä. Anna Aemelin sanoi lopulta haluavansa mieluummin tulla petkutetuksi, kuin olla jatkuvasti epäluuloinen.

Virkkaaminen on ennen kaikkea keino lepuuttaa ajatuksia.

Ruotsinkielinen alkuteos: Den ärliga bedragaren, 1982
Suomentanut: Kyllikki Härkäpää, 1983
WSOY
Sivuja: 198

*****

tiistai 4. marraskuuta 2014

Milan Kundera - Kuolemattomuus


Kuolemattomuus on kirja kuolemattomuudesta. Ei fyysisesta kuolemattomuudesta, vaan eksistentialistisesta kuoleman jälkeisestä olemassaolosta. Kuolemattomuus tai sen tavoittelu ei kuitenkaan ole pääasia, se ei Kunderan esittämän kaltaisena olisi jaksanut minua kiinnostaa 414 sivun verran. Se kuulostaa liian omahyväiseltä ja itsekeskeiseltä, eikä itselläni ole minkäänlaista halua edes tavoitella sellaista. 

Nykypäivän (80-90-luvun) Pariisissa asuva Agnes on keski-ikäinen tietokonespesialisti, joka etsii minuuttaan. Bettina elää romantiikan aikaa Euroopassa. Hän hakeutuu vaikuttavien ihmisten, kuten Goethen ja Beethovenin seuraan tavoitellessaan kuolemattomuutta. Kirja on jaettu osioihin jotka vuorotellen kertovat näistä naisista ja heidän elämästään. Tapahtumat ja ajatukset ovat niin monitahoisia, etten niitä enempää selitä. Niistä voisi varmasti kirjoittaa kokonaisen kirjan. 

Tätä lukiessani ajoittain halusin lukea nopeasti, että kirja loppuisi pian, toisaalla taas hidastelin halutessani nauttia siitä kauemmin. Eli tykkäsin kirjasta, mutta sen henkilökohtainen koskettavuus ahdisti. Olen silti iloinen, että luin tämän juuri nyt, epäröidessäni omaa olemassaoloani. Mahdottoman vaikuttava ja taidokas kirja.

Tsekinkielinen alkuteos: Nesmrtelnost 1990
Suomentanut: Kirsti Siraste
WSOY 1992
Sivuja: 414
Päällys: Urpo Huhtanen

****

maanantai 6. lokakuuta 2014

Katja Kettu - Surujenkerääjä


Minussa on ripaus jungilaista pedagogiikkaa, aimo annos freudilaista peniskateutta, steineriläistä vapaan kasvun ajatusta, jopa alkiolaista maan möyhennykseen ja rikkaruohojen kitkemiseen perustuvaa aktiivikasvatusta. Tämä sekoitettuna järjettömään väkivaltaan ja luontaiseen epätasapainoon on keitos, jossa minuus kelluu kuin ihrahyhmä lihasopan pinnalla. Minuudesta ei saa kiinni, se pakenee kuvitteellista lusikkaa sulavasti ja hajoaa pienemmiksi rasvapisaroiksi, sitä on mahdotonta ryystää edes lautasen kulmalta ellei särvi koko keitosta, mistä taas aiheutuu pahaa oloa. Ja jos ei pidä varaansa, voi jotakin rumaa pulpahtaa pintaan, nousta pohjasta kuin hukkuneen hiukset. Sitä varten minulla on kiveni, pitämään suruni kurissa. Jotta ne eivät kellusi.

Surujenkerääjällä on kaksi tehtävää: Palauttaa suvun nimi ja heittää kivinä mukanaan kantamat surut Aurajokeen. Surujen kerääjä kertoo erään suvun tarinaa. Tämä on Katja Ketun esikoisteos, mutta kolmas hänelta lukemani romaani. Tässäkin on jo mukana itselleni hyvin tutuksi tullut ja ihailemani Ketun tapan kirjoittaa, on murteellisia ilmaisuja, sanaleikkejä ja kekseliäitä kuvailuja. Asiat sanotaan suoraan kaunistelematta. Suudellessakin maistuu räkä. Mutta huomaan myös tämän ja Kätilön välillä tapahtuneen huiman kehityksen. Luin tämän kahteen kertaan peräkkäin, koska en ensimmäisellä kerralla kokenut saaneeni kirjasta tarpeeksi irti. Ajattelin sen johtuvan omasta mielentilastani, mutta toisella kerralla ymmärsinkin Surujenkerääjän mielenterveyden tilaa paremmin. Hyväksikäyttöä, surua, traumaa, muistojen kadottamista ja niiden paloittaista esiin tulemista.

WSOY 2005
Sivuja: 256

****

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi


Kaisu on vahva ja roteva nuori nainen. Hän on voittanut monet pojat kädenväännössä ja työntänyt kuulaa pidemmälle, kuin kukaan muu. Sitä tapausta hän ei kuitenkaan halua muistaa. Hän on elänyt lapsuutensa äitinsä kaupalla, kahden yhtä isokokoisen veljensä kanssa. Nyt he ovat kaikki jo lähes aikuisiässä ja vanhin veli on tuonut kotiin myös vaimon, jota Kaisulla on vaikeuksia sietää. Kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, jossa haetaan kauppa-apulaista, hän päättää lähteä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun Pohjanmaalle. Pienelle Ruutinperälle, jota voi hädin tuskin kyläksi kutsua ja jonne Kaisu matkustaa linja-autolla 100 kilometriä kotipaikastaan. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut paremman tienestin perässä Ruotsiin. Ruutinperän kyläkaupan onneksi, Ruutinperä sijaitsee järven rannalla, jonne moni rakentaa kesäasuntoja. Kesäasukkaat tuovat pieneen kauppaan hiemna eloa. Kaisu ihastuu lähes ensisilmäyksellä ruipeloon kauppiaaseen, joka pyytää itseään kutsuttavan Erniksi, ei kauppiaaksi. Ernin vuoksi Kaisu päättää jäädä kauppaan, vaikka Ernin kleptomaani äiti ja sisar Viivi koettelevatkin hänen hermojaan. Kauppakin on likaisempi, kuin yksikään Kaisun näkemä sikolätti, lattialla vilisee torakoita ja kärpäset surisevat kaikkialla. 

Pian kuitenkin Viivi ja äiti muuttavat läheiseen huvilaan, jonka Erni on heille rakentanut ja Kaisu saa häärätä kaupalla rauhassa Ernin kanssa. Kaisu pesee ja järjestää ja elämä alkaa sujua. Pian hän huomaa myös Ernin vilkuilevan häntä ja elämä alkaa käydä yhä yhtenäisemmäksi. Vaikka hän tuli vain kauppa-apulaiseksi, hänestä alkaa tuntua lähes yhdenvertaiselta kauppiaalta Ernin kanssa. He päättävät asioista yhdessä, tekevät työtä yhdessä, asuvat yhdessä kaupan takahuoneissa, elävät yhdessä ja rakastuvat. Pian he menevätkin naimisiin. 

Heidän välejään kuitenkin kalvaa Ernin riippuvuuden oloinen huolehtiminen äidistään ja sisarestaan. Hän tuntuu välillä unohtavan Kaisun heidän vuokseen. Viivi ostelee jatkuvasti uusia kalliita vaatteita ja sisustusesineitä heidän uuteen kotiinsa, ja tuo aina laskut Ernin maksettavaksi. Näin Kaisun ja Ernin velka kaupalla kasvaa. Kaisu ei ymmärrä Ernin roikkumista äitinsä helmoissa, kun Erni ei edes kiitoksen sanaa saa, vaikka tekee kaikkensa heidän vuokseen. Erni ei tästä tunnu kärsivän, mutta Kaisu sitäkin enemmän. Kirja saa todella tuntemaan sympatiaa Kaisua kohtaan, olemaan surullinen ja kihisemään raivosta hänen puolestaan. Kun Kaisu ei kuitenkaan ole mikään avuton hissukka, mutta ei silti pysty muuttamaan asioita. Hän kuitenkin selviää eteenpäin voimakastahtoisuudellaan, päättäväisyydellään ja hänen ja Ernin välisellä rakkaudella. Kirjan takakannessakin kuvataan tarinaa sanoin: "Ehdottomasti rakkausromaani." Olen ehdottomasti samaa mieltä, että ennen kaikkea kirja kertoo rakkaudesta. Vaikka Erni ja Kaisu ovat kovin erilaisia, Kaisu on isokokoinen ja voimakassanainen, välillä heiluttaa jopa nyrkkejään ja Erni taas on pieni, hintelä ja toisten juoksutettavissa. Heidän välinen rakkautensa on silti ehdotonta ja antaa lopulta anteeksi monet riidat ja vihanpidosta johtuvat eroamiset. 

Tämä on taas yksi valtavan hyvä kirja! Ihana, tunteellinen ja voimaannuttava. Surullinen, koskettava, huumorintajuinen ja hieman tragikoominen kuvaus ihmisten välisistä suhteista ja arkielämästä. Tämä osoittaa ihmisten selviytymiskykyä. Jos rakastaa, tahtoo rakastaa, kaikesta selviää. Rakkaus tulee välittämisestä ja kunnioittamisesta ja vahvistuu erimielisyyksistä ja erehdyksistä.

Kirjayhtymä Oy
WSOY 1997
Sivuja: 214
Kansi: Hannu Hyrske

*****

perjantai 22. elokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen - Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia


Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sisältää Anna-Leena Härkösen Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja.
Ne käsittelevät omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja tarkkasilmäisesti ja huumorilla, kuten Härkösellä on tapana kolumneissaan. Tämä on mielestäni ehdottomasti lukemistani Härkösen kirjoituskokoelmista paras. Tai sitten olin sopivassa mielentilassa lukeakseni tämänkaltaisia juttuja. Ainoastaan joulusta kertova kolumni oli mielestäni liian kliseinen ja aihe hyvin kulunut. Vaikka Härkönen sen mainitsikin tekstin alussa. Kaikki tekstit olivat arkipäiväisiä ja tavallisia, kaikille tapahtuvia asioita, joita ei välttämättä edes ymmärrä miettiä sen enempää. Tätä lukiessa kuitenkin huomasi, ettei ole yksin ja elämä ja arki voi olla hauskaa ja lähemmän katsomisen arvoista. Hyvin viihdyttävä kirja.

Otava, 2012
Kirjoitukset ovat ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011

****

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Virginia Woolf - Mrs. Dalloway


Kirjassa päähenkilön, Clarissa Dallowayn elämää tarkastellaan yhden vuorokauden ajan. Mrs. Dalloway on poliitikon vaimo ja järjestelee suuria kutsuja. Yllättäen Intiaan karannut nuoruudessa Clarissa Dallowayta kosiskellut Peter Walsh ilmestyy Mrs. Dallowayn ovelle. Samalla kirja siirtyy kertomaan asioita hänen näkökulmastaan. Välillä asioita katsotaan Rezian ja hänen miehensä Septimus Warren Smithin suunnalta. Rezia on huolissaan miehestään joka on traumatisoitunut ensimmäisessä maailmansodassa ja näkee harhoja. Lääkärit eivät kuitenkaan ota häntä vakavasti. Henkilöiden elämät risteävät monissa kohdin. Kerronta siirtyy henkilöstä toiseen sujuvasti ja taidokkaasti, kohtaamisten kautta. Lähes huomaamatta. Vaikka kirja seuraakin yhden päivän tapahtumia, siihen mahtuu lähes koko elämä.

Kirja on tajunnanvirtaa. Sitä on vaikea keskeyttää. Siinä ei ole lukuja, eikä pysähdyksiä. Tarina etenee koko ajan suoraan eteenpäin ja sitä vain lukee ja lukee. Henkilökohtaisesti minun oli kuitenkin vähän vaikea päästä siihen mukaan. Tämä ehkä vaatii toisen lukukerran, paremman keskittymisen.

***

Åsa Linderborg - Minua ei omista kukaan


Ruotsalainen Åsa Linderborg kertoo kirjassaan isänsä Leif Anderssonin elämäntarinan. Hän kuvaa lapsuuttaan. Kertoo sen olleen onnellinen, vaikka häneltä puuttui monia asioita joita muilla oli, hänellä oli asioita joita muilla ei ollut. Åsan äiti lähti toisen miehen mukaan Åsan ollessa 3-vuotias. Hänen isäänsä se sattui ja tämä alkoi juomaan. 

Leif työskenteli metallitehtaalla karkaisijana. Palkallaan hän osti olutta ja papinjuustoa ja silloin tällöin uusia esineitä heidän kotiinsa. Suurimman osan rahoistaan Leif kuitenkin joi. Heillä ei ollut ikinä saippuaa vessassa, puhumattakaan käsipyyhkeestä, eikä lakanoita vuoteessa. Keittiön kaapissa oli vanhoja muroja, jotka olivat jääneet ajalta, kun äiti asui kotona ja syötiin aamiaista. Nyt isä täytti mahansa pääosin oluella ja Åsa karkilla. Syömässä he kävivät joskus Åsan isän vanhempien luona, samalla kun saivat heiltä rahaa. Isälle riitti, kun hän sai päivittäisen olutannoksensa ja muun ajan hän omisti tyttärelleen. Isä ei kuitenkaan leikkinyt kuten muiden lasten vanhemmat. He olivat kamuja ja keskustelivat paljon, mm. sosialismista, joka kohta leviäisi koko maailmaan.

Vaikka Leif ei peseytynyt, eikä huolehtinut itsestään, ja heidän kodistaan puuttui monia muille itsestään selviä asioita, hän kuitenkin piti aina huolta, että koti oli siisti. Ikkunoissa oli samettiverhot ja kristallilamput tuikkivat kadulle asti. Oli tärkeää, että ohikulkijat näkivät kauniit ikkunat ja kukat parvekkeella.

Murrosikäisenä Åsa havahtui ainaiseen viinanhajuun ja rahattomuuteen ja eikä enää nähnyt isäänsä lapsen pyyteettömästi rakastavin silmin. Hän inhosi isäänsä ja muuttikin pikkuhiljaa äitinsä ja tämän uuden miehen luo. Myöhemmin aikuisena Åsan katkeruus isäänsä kohtaan muuttuu sääliksi ja myös halveksunnaksi. Hän näkee yksinäisen isänsä, joka on tehnyt koko elämänsä raskasta tehdastyötä, antanut parhaat vuotensa tehtaalle, josta hänet irtisanottiin 90-luvun alun laman aikana ja kasvattanut tyttärensä yksin. 

Kirja on tarina yhdestä perheestä, isästä ja tyttärestä. Alkoholismista, yksinäisyydestä ja taistelusta ihmisarvosta muiden, mutta myös itsensä tähden.


"Kylpyhuoneesta puuttuivat suihkusaippua ja hammasharja, mutta hyllyllä oli silkkiruusu. Kun nyt näin viininpunaisen ruusun, tajusin kipeästi iskän yksinäisyyden - hän koristeli kotiaan, koska odotti ja kaipasi sinne seuraa. Toista ihmistä."

****

Ron McLarty - Polkupyörällä ajamisen taito


Smithy Ide on 43-vuotias, 127 kiloa painava mies. Hän tekee puuduttavaa, yksitoikkoista työtä ja ainoat ihmissuhteet ovat hänen vanhempansa. Yllättäen hänen molemmat vanhempansa menehtyvät auto-onnettomuudessa heidän lähdettyään yhteiseltä mökkilomalta kotiin. Parin päivän kuluttua Smithy käy läpi heidän tavaroitaan ja lukee isälleen tulleen kirjeen, jossa kerrotaan hänen monta vuotta kadoksissa olleen isosiskonsa Bethanyn myös kuolleen ja ruumiin olevan säilytyksessä Los Angelesissa. 

Smithyllä ei ole enää ketään, hän on yksin ja hänen elämäntapansa ovat rappiolliset. Hän syö vain roskaruokaa ja juo olutta. Nuorena hän oli niin laiha, että häntä kutsuttiin riu'uksi ja hän juoksi paljon. Bethany sanoi aina, että älä ikinä lakkaa juoksemasta, muuten sinusta tulee lihava paskiainen. Kirjeen lukemisen jälkeen Smithy löytää autotallista vanhan polkupyöränsä ja lähtee humalaisena polkemaan katua alas. Seuraavana aamuna hän herää kasteisesta heinikosta ja päättää lähteä hakemaan siskonsa ruumista toiselta puolelta Amerikan manteretta. Bethany sairasti skitsofreniaa ja hänen kuulemansa ääni hallitsi hänen ja koko heidän perheensä elämää. Hän oli kuitenkin hyvin rakas ihminen veljelleen. 

Smithyn alkumatka on hyvin raskas, hän on huonokuntoinen ja rahaton. Hän saa kuitenkin puhelimitse apua lapsuuden aikaiselta naapuriltaan, Normalta. Norma oli muutamia vuosia Smithyä nuorempi, ärsyttävä naapurin pikkukakara joka ihaili Smithyä ja oli aina heillä kylässä. Norma joutui kuitenkin onnettomuuteen. Hänen jalkansa halvaantuivat ja hän joutui pyörätuoliin ja siten hän vetäytyi erilleen Smithyn perheestä. 

Smithy soittelee matkaltaan säännöllisesti Normalle ja saa matkallaan apua myös vastaantulijoilta. Hän kohtaa matkallaan epäluuloja ja vihaa, mutta myös todellista välittämistä. Matkan aikana Smithy muuttuu. Ulkoisesti, hänen painonsa putoaa ja partansa kasvaa, mutta myös sisäisesti. Hän uskaltaa taas rakastaa. Kirja hyppelehtii taitavasti Smithyn matkan aikana hänen menneisyydessään ja muistoissaan sisarestaan. Smithyn tehdessä matkaa hän selvittää ajatuksiaan menneisyydestä ja ottaa samalla elämänsä haltuun. Vähäeleinen kirja, ei selitä liikaa ja antaa tilaa lukijan tunteille ja ajatuksille, olematta silti epäselvä tai jättämättä mitään täysin avoimeksi.

****

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Tove Jansson - Kesäkirja


Kesäkirja kertoo Sophian, isän ja isoäidin kesästä saaristossa, meren rannalla. Pääosassa on Sophia, jonka näkökulmasta tarinoita kerrotaan, mutta myös isoäiti on mukana kiinteästi. Isä puuhastelee paljon omiaan. Ihailin kirjassa Sophian ja isoäidin suhdetta. Isoäiti on hieman kapinallinen ja riitaa haastava, mutta lapsenlapselleen kuitenkin hyvin rakastava ja huomioiva. Hän osaa ajatella lapsen näkökulmasta ja ymmärtää lapsen ajatuksia, mutta on kuitenkin turvallinen aikuinen. Useissa kohdissa näin yhtäläisyyksiä muumi-kirjojen tapahtumiin. Ymmärsin yhtäläisyydet ja niiden merkityksiäkin paremmin luettuani hetki sitten Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus -kirjan. Ihailen todella paljon Tove Janssonin elämänfilosofiaa ja huumoria. 

- Milloin sinä kuolet, lapsi kysyi. 
Hän vastasi: "Pian, mutta sinuun se ei kuulu vähääkään".
- Miksei, kysyi lapsenlapsi.
Hän ei vastannut, hän meni kalliolle, ja jatkoi siitä rotkolle päin.
- Tuo on kiellettyä, huusi Sophia. 
Vanhus vastasi halveksivasti: "Tiedän. Sinä enkä minä saa mennä rotkolle, mutta mennään joka tapauksessa. Isäsihän nukkuu, eikä saa sitä tietää."
He menivät kallion yli, sammal oli liukasta. Aurinko oli ehtinyt hyvän matkaa ylöspäin, ja nyt höyrysi kaikki. Koko saari oli täynnä utua ja hyvin kaunis. 
- Tehdäänkö sinulle kuoppa, lapsi kysyi ystävällisesti. 
"Tehdään", hän vastasi, "Iso kuoppa". Ja hän lisäsi kavalasti: "Niin iso, että me mahdumme siihen kaikki."



****