Nick Hornby, Alas on pitkä matka

Uudenvuodenaatto on monille yksinäisille vuoden yksinäisin päivä. Silloin eräät heistä kiipeävät lontoolaiset tornitalon katolle ja hyppäävät alas. Eräänä uudenvuodenaattona viisi ihmistä sattuu paikalle samoissa aikeissa. Yksi, heistä epätoivoisin hyppää samantien. Neljä muuta jäävät juttelemaan, kun heistä kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis.

Maureen on vaikeasti vammaisen poikansa yksinhuoltaja. Poika ei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Maureen on keksinyt mistä hänen poikansa pitää ja ostanut sen mukaan elokuvia ja koriste-esineitä ja tapetoinut asunnon seinät niillä kuvilla joista ajattelee sen ikäisten pitävän, vaikka poika ei tästä kaikesta ymmärrä mitään. Maureen kokee hukanneensa elämänsä.

Jess lukiolaistyttö, jonka isä on apulaisopetusministeri. Hänen siskonsa on kadonnut. Kuolleeksi epäilty, mutta ruumista ei ole löydetty. Jesskin haluaisi kadota. Martin oli tv-juontaja, joka möhli sekaantumalla nuoriin tyttöihin ja on juuri tullut vankilasta takaisin julkisuuteen. Ja JJ, jonka mielestä hänen syynsä kuolla ei ole tarpeeks painava kuultuaan muiden tarinat kertoo sairastavansa harvinaista kuolemaan johtavaa tautia, vaikka oikeasti hän on musertunut menetettyään tyttöystävänsä ja rockbändinsä ja joutuessaan pizzalähetiksi.

Raskaasta aiheestaan huolimatta, kirja ei ole synkkä. Joka hetki näkyy jossain näkyy toivoa ja huumoria. Neljä ihmistä, jotka eivät missään toisissa oloissa ystävystyisi kokevat jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja hengissä selvitäkseen yrittävät auttaa edes muita elämään. Ventovieraita ihmisiä vain on välillä hankala auttaa.

Kirjaa kertovat vuorotellen nämä neljä henkilöä. Siten pystyy helposti ymmärtämään juuri kyseisen henkilön ajatukset. Jotenkin silti koen hahmojen jäävän vähän pinnallisiksi. Ja vaikka kirja kuinka yritti se ei tuntunut olevan kiinni tavallisessa todellisuudessa. Ovatko itsemurhaa yrittävät silti ikinä?

Englanninkielinen alkuteos: A Long Way Down 2005

Suomentanut: Jukka Jääskeläinen

WSOY 2006

Sivuja: 329

****

Neil Hardwick, Hullun lailla

Neil Hardwick on englantilais-suomalainen teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja, media-alan moniosaaja. Hullun lailla kirjassaan hän kertoo henkilökohtaisia kokemuksiaan vaikeaan masennukseen sairastumisestaan. Hardwick kirjoitti kirjaansa ensin terapiana psykiatrilleen. Hänen kustannusyhtiö Otavassa työskennellyt ystävänsä oli kuitenkin sitä mieltä, että se voisi kiinnostaa suurempaakin yleisöä. Sensuroimalla liian henkilökohtaiset ja toisia ihmisiä koskevat osat pois, Hardwickilla oli valmis kirja julkaistavaksi.

Kirjan alussa Hardwick kertoo työurastaan, joka osaltaan johti uupumukseen ja masennukseen. Sen jälkeen hän kuvaa fyysisiä oireitaan, joiden ei edes kuvitellut johtuvan masennuksesta ja lääkäritkin epäilivät somaattista sairautta. Oireiden syyn selvittyä masennukseksi, eräs kokeiltu lääke aiheutti hänelle munuaistulehduksen, johon hän oli vähällä kuolla.

Diagnoosin saaminen helpotti parantumisen aloittamista. Aiemmin, kun ei ollut mitään mistä parantua. Ei tiennyt mistä voisi parantua ja mitä tehdä. Hardwick lähti Thaimaahan ajattelemaan asioita rauhassa ja yksin. Hardwick painottaa kirjassaan, että nykypäivänä tilapäisiä masennuksia kutsutaan liian helposti masennukseksi ja burnoutiksi. Julkisuudessa puhutaan henkilöistä, jotka ovat lähteneet kahden viikon etelänlomalle toipumaan masennuksesta, ja sieltä palattuaan olleet taas täysissä voimin töissä. Vaikka hän itsekkin pakeni etelän lämpöön, sille oli se syy, että hän ei ollut vieläkään tottunut Suomen pimeisiin talviin ja hän tarvitsi aikaa olla yksin. Tunnettuna tv-kasvona se ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Näin hän liittää kirjaan vielä julkisuudenkin merkityksen. 

Monet Hardwickin oireista ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja omasta masennuksestani. Hän kuitenkin löytää ne oikeat sanat, joilla kuvata masennusta sellaisillekin ihmisille, jotka eivät sitä ole kokeneet. Itse olen ollut täysin kyvytön kuvaamaan sitä tuskaa, vaikka olisi tärkeää saada kerrotuksi se mitä tuntee.

"Sattuu. Sattuu olla minä."

Kirjan loppupuolella Hardwick kertoo, kuinka eräänä jouluaattona ajoi kolme ja puoli tuntia Lontooseen tekemään kohtausta tv-sarjaan. Paikalla ei kuitenkaan olla tietoisia siitä, että hän oli tulossa, ja kaiken lisäksi kohtaus jätettiin kokonaan pois valmiista sarjasta ja kuvattiin uudelleen Suomessa. Hänestä tuntuu, että se ilta symboloi hänen koko sairauttaan.

"Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua. Se on juuri niin merkityksetöntä, juuri niin uuvuttavaa, juuri niin mitätöntä. Sekä tuskallista. Ja lisäksi tuntee olevansa vain taakka lähimmäisilleen."

Parasta kirjassa oli vertaiskokemuksista lukeminen. Se, että jos masennus vie viisikymppisen elämässä menestyneen ja älykkään miehen noin huonoon kuntoon, miksi minun pitäisi olla jotenkin jaksavami ja reippaampi? Hardwick osasi sanoittaa monia tunteita ja ajatuksia, joille en itse ole löytänyt sanoja, mutta nyt ne selvenivät hieman. Uskon tämän kirjan auttavan myös masentuneiden läheisiä ymmärtämään paremmin masennusta sairautena, joka oikeasti vie kyvyn elää ja johon ei auta vain ryhdistäytyminen. Mutta josta voi parantua, vaikka se vaatiikin paljon aikaa ja uusiutumisriski on suuri.

Vaikka voisi kuvitella kirjan olevan kirjailijan omassa kurjuudessaan rypemistä, se ei sitä ole. Kirjasta näkee, että sen on kirjoittanut ammatikseen kirjoittava humoristi. Vaikka monet humoristiset kohdat tuntuvatkin olevan pohjimmiltaan itsetunnottoman ironiaa ja alakulon sävyttämiä, ei kirjassa ole mitään ruikuttavaa. Se on erään ihmisen kertomus sairaudesta.

Otava 1999
Suomennettu käsikirjoituksesta: I'm still here - an unsuccesful suicide notes

Suomentanut: Juhani Lindholm

Sivuja: 174

***

Siri Hustvedt, Kaikki mitä rakastin

Takakannessa luvataan "Niin vaikuttava etteivät muut kirjat tunnu hetkeen miltään." Luettuani sivuja toiselle sadalle meinasin melkein jättää kirjan kesken. Tartuin siihen useasti ja se tuntui joka kerta kankealta. En tiedä johtuiko se kun outoudesta kun luin kirjaa tälläisenä minikirjana, vai siitä etten päässyt kirjaan mukaan huonon keskittymiskykyni takia. Päätin kuitenkin joka kerta vielä yrittää, sillä olin kuullut tästä kirjasta vain ylistystä, enkä oikein osaa jättää kirjoja kesken. Vaikka jättäisinkin, palaan niihin kuitenkin myöhemmin.

Puolen välin kohdilla olin kuitenkin niin koukussa, että luin lopun melkein siltä istumalta. Leo ja hänen vaimonsa Erica ja poikansa Matt asuvat Leon parhaan ystävän Billin, tämän vaimon ja pojan Markin kanssa naapuruksina. Tarina kulkee heidän ympärillään New Yorkissa. Bill on taiteilija ja Leo taidehistorioitsija, Violet tekee tutkimusta Salpetrieren hysteerikoista. (Luen juuri Anna Kortelaisen kirjaa Levoton nainen, jossa kerrotaan juuri samoista naisista. Mielenkiintoinen yhteensattuma.) He kaikki elävät jollain tapaa mukana taidepiireissä ja kirjassa on paljon kulttuuria. Erilaista kirjassa oli tapa selittää taideteoksia. Niitä kuvailtiin sanoin hyvin tarkasti ja ne kykeni melkein näkemään. Tämä on niitä kirjoja joista on parempi olla tietämättä liikaa ennen lukemista, joten en kerro enempää. Koskettava, surullinen, itkettävä, hymyilyttävä.

Luin tosiaan ensimmäisen kerran Miki-kirjan. Se on Otavan ja Jongbloed bv:n (Alankomaat) kirjaformaatti, joka on pienikokoinen, kevyt ja painettu ohuelle paperille. Kuten kuvastani näkyy kirjaa oli helppo kantaa mukana pienessäkin käsilaukussa. Olen tainnut aiemmin aloittaa samaa kirjaa, myös tällä formaatilla, mutta muistan jättäneeni sen kesken koettani kirjan muodon hankalaksi. Kirjastossa kaikki muut kappaleet tätä kirjaa olivat lainassa, joten olin pakotettu ottamaan tämän kappaleen. Nyt kuitenkin vauhtii päästyäni ei kirjan formaatilla tuntunut olevan suurta merkitystä. Haluan kuitenkin mieluummin lukea perinteisen kokoisena kirjana, ellen sitten ole lähdössä matkalle, jolloin matkatavaroita vähentääkseni tämä olisi loistava vaihtoehto!

Englanninkielinen alkuteos: What I Loved 2003

Suomentanut: Kristiina Rikman 2007

Miki-kirjana ilmestynyt 2013

Sivuja: 852

****

Katja Kettu - Surujenkerääjä

Minussa on ripaus jungilaista pedagogiikkaa, aimo annos freudilaista peniskateutta, steineriläistä vapaan kasvun ajatusta, jopa alkiolaista maan möyhennykseen ja rikkaruohojen kitkemiseen perustuvaa aktiivikasvatusta. Tämä sekoitettuna järjettömään väkivaltaan ja luontaiseen epätasapainoon on keitos, jossa minuus kelluu kuin ihrahyhmä lihasopan pinnalla. Minuudesta ei saa kiinni, se pakenee kuvitteellista lusikkaa sulavasti ja hajoaa pienemmiksi rasvapisaroiksi, sitä on mahdotonta ryystää edes lautasen kulmalta ellei särvi koko keitosta, mistä taas aiheutuu pahaa oloa. Ja jos ei pidä varaansa, voi jotakin rumaa pulpahtaa pintaan, nousta pohjasta kuin hukkuneen hiukset. Sitä varten minulla on kiveni, pitämään suruni kurissa. Jotta ne eivät kellusi.

Surujenkerääjällä on kaksi tehtävää: Palauttaa suvun nimi ja heittää kivinä mukanaan kantamat surut Aurajokeen. Surujen kerääjä kertoo erään suvun tarinaa. Tämä on Katja Ketun esikoisteos, mutta kolmas hänelta lukemani romaani. Tässäkin on jo mukana itselleni hyvin tutuksi tullut ja ihailemani Ketun tapan kirjoittaa, on murteellisia ilmaisuja, sanaleikkejä ja kekseliäitä kuvailuja. Asiat sanotaan suoraan kaunistelematta. Suudellessakin maistuu räkä. Mutta huomaan myös tämän ja Kätilön välillä tapahtuneen huiman kehityksen. Luin tämän kahteen kertaan peräkkäin, koska en ensimmäisellä kerralla kokenut saaneeni kirjasta tarpeeksi irti. Ajattelin sen johtuvan omasta mielentilastani, mutta toisella kerralla ymmärsinkin Surujenkerääjän mielenterveyden tilaa paremmin. Hyväksikäyttöä, surua, traumaa, muistojen kadottamista ja niiden paloittaista esiin tulemista.

WSOY 2005

Sivuja: 256

****

Jeffrey Eugenides - Virgin suicides - Kauniina kuolleet

Lisbonin sisaruksia oli viisi: vaaleita, pyöreäposkisen herkullisia, melkein naisia. Ensimmäisenä itsemurhaa yritti Cecilia. Kun lääkäri kysyi, mitä niin nuori tyttö voisi tietää elämän vaikeudesta, hän vastasi: "Tohtori ei ole itse koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö."

Kirjassa naapurin pojat, jotka ovat nyt jo ehtineet keski-ikään, kertovat tarinaa Lisbonin tytöistä. Kovin lähelle he eivät Lisbonin tyttöjä päässeet, vaan tarkkailivat heidän kotitaloaan kadun vastakkaisen puolen talon ullakolta. Vaikka perheen ulkopuolisista ihmisistä pojat luultavasti tiesivät eniten siitä, mitä Lisbonien suljettujen ovien takana tapahtui, hekään eivät osaa antaa varmaa selitystä sille miksi tytöt tappoivat itsensä. Se, että tytöt tappavat itsensä, tulee selväksi jo heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, siksi en epäröi paljastaa sitä tässä.

Tytöt elävät hyvin suojeltua elämää uskovaisen ja tiukkapipoisen äitinsä ja opettaja isänsä kanssa. Nuorimmaisen tytön Cecilian onnistuttua tappamaan itsensä, äidin kuri hellitti hetkeksi lääkärin suosituksesta. Pian kuitenkin tyttöjen säännöt tiukkenivat entisestään, hänen yrittäessään pitää tytöt turvassa lähellään, eikä heitä päästetty enää edes kouluun. Tässä jäin miettimään, mitä äidin päässä liikkuin? Mitä Lisbonien kodin seinien sisäpuolella oikeasti tapahtui ja millaista heidän elämänsä oli? Pojat näkevät heidän kuuntelevan vinyylejä, polttavan kynttilöitä ja kampaavan toistensa hiuksia.

Kirjassa ei oikeastaan ole paljoa tapahtumia, kerronta on paljon tunnelman kuvailua, hiljaista Lisbonien seuraamista ja odottamista. Tunnelma on sumuinen ja unenomainen. Tuntuu kuin koko pieni kaupunki seuraisi Lisbonien talon hiljaista rapistumista. Vaikka kirjan aihe on vaikea, sitä ollut raskas lukea. Silti se on jotain rosoista ja pelottavaa. Väistämättömän melankolinen ja kaunis kirja, jossa on jotain hyvin erikoista, josta ei täysin saa otetta. Niin kuin ei Lisbonin tytöistä. Tätä lukiessa välillä unohti teoksen fiktiivisuuden.

Alkuteos: Virgin suicides 1993

Suomentanut: Juhani Lindholm

Otava 2012

Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Otavan julkaisemana 2003

Sivuja: 287

*****

Anu Mikkola - Pilvipeili

Lukiessani tätä olin psykiatrisella osastolla ja ehkä senkin takia tämä kosketti minua niin paljon. Runot kertoivat merestä, aalloista, masennuksesta, maniasta, kaksisuuntaisuudesta. Toteavasti. Tälläistä tämä elämä on, jokaisen elämä on erilainen, mutta siihen voi vaikuttaa, elämä muuttuu. Tämän lukeminen rauhoitti minua.

****

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Odotin kirjan olevan tavallisempi nuortenkirja, kuin se olikaan. Kirja on kahden 14-vuotiiaan tytön rakkaustarina. Se kertoo vuoden 1986 kesästä. Samana vuonna tapahtui Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuus, joka limittyy tarinaan mielenkiintoisesti. Kirjaa kertoo Mariia Ovaskainen, jota Mimi pyytää heille näyttelemään hänen ystäväänsä. Tytöt ystävystyvät ja rakastuvat. 

Säteily, ydinvoima, rakkaus, valo, vetovoima, suru, itsemurha.

Rasittavaa kirjassa oli Hyvät lukijat! -välihuudahdukset ja kertojan huomatukset hänen kirjoittaessaan kirjaa. Muuten todella kaunis, runollinen ja surullinen tarina.

                                   ****

Deborah Spungen - Nancy

Deborah Spungen kertoo kirjassa tyttärensä Nancyn elämäntarinan äidin näkökulmasta. Sex Pistols yhtyeestä tunnetuksi tulleen Sid Viciousin tyttöystävän Nancyn, joka hankalan ja lyhyen elämänsä jälkeen löydetään puukotettuna hotellin vessasta vain alusvaatteet päällään. Nancyn kuoleman jälkeen hänen perhettään vainottiin ja parjattiin mediassa ja tämä kirja  kertoo millainen Nancy todellisuudessa oli.

Nancy oli pienestä asti hankala ja sai äärimmäisyyksiin meneviä raivokohtauksia joiden aikana oli väkivaltainen. Lääkärit eivät osanneet auttaa, eivätkä ottaneet perheen huolta tosissaan. Sanoivat vain että tyttö on hyvin älykäs ja pärjää kyllä. Myöhemmin hänen äitinsä arveli tytön sairastaneen skitsofreniaa. Vanhempana Nancy ajautuu käyttämään huumeita ja hänen elämänsä on täysin rappiolla.

Kirja ei kaunokirjallisesti ole mitenkää erikoinen, ja lopusta tuli puolusteleva ja selittelevä vaikutelma, kuin tämä olisi kirjoitettu vain halusta puhdistaa Nancyn maine. Tarina on kuitenkin koskettava ja surullinen ja suosittelen luettavaksi. Myös kirjan kantta haluan kritisoida, "Järkyttävä huumetarina rockmaailmasta" ja Sex Pistolsien kuva. Ööh, pikemminkin kertomus äidinrakkaudesta ja mielenterveysongelmista. Sex Pistolsien ansiosta Nancystakin tuli kuuluisa, mutta joku muu kuva olisi silti sopinut paremmin tämän kirjan kanteen.

****