lauantai 18. lokakuuta 2014

Roland Barthes - Rakastuneen kielellä


Sain innostuksen lukea tämän lukiessani Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia. Siinä eräs päähenkilö, Madeleine, luki Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, kuten harras kristitty ehkä lukee Raamattua. Ymmärrän nyt miksi Madeleine luki tätä uudestaan ja uudestaan ja merkitsi hyviä kohtia muistiin. Jokainen joka on, tai on ollut rakastunut pystyy varmasti samaistumaan tiettyihin kohtiin ja yhdistämään niitä omaan elämäänsä. Myös lukuhetken elämänvaihe vaikuttaa siihen miten asioita käsittää ja mitä niistä ajattelee, joten tätä voisi lukea aina vain uudestaan, oppien ja oivaltaen joka kerralla jotain uutta.

Kirja on koottu Roland Barthesin omista elämän kokemuksista ja muistoista, hänen ystäviensä kanssa käymistä keskusteluista ja lukuisista kirjallisista teoksista. Joissain kohdissa Barthes on itse rakkautta kokeva subjekti, täysin rakkaden kokemuksensa armoilla, toisaalla taas ironisesti nauraa hölmöileville rakastuneille ja rakastumisen hulluudelle. Kirjailija viittaa käsittelemänsä kappaleen reunassa aina nimellä siihen henkilöön, jonka ajatusta hän suoraan lainaa tai jota avaa laajemmin. Kirjassa viitataan useasti rakkauden merkkiteokseen, Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin. Niiden kohtien ymmärtämistä helpottaa, jos tuntee Lotten ja Wertherin rakkaustarinan. Myös mm. Nietzheä, Sapfoa, Sartrea, Stendhalia, Baudelairea, Proustia, Freudia ja Platonia lainataan useissa kohdin.

Lukiessani muiden arvosteluja tästä kirjasta, monen mielestä Barthesin kuvaama rakkaus tuntui olevan itsekästä, sisäänpäin kääntynyttä ja jopa tuhoavaa, eivätkä he ole aivan samaa mieltä. Hämmästyin tästä, sillä lukiessani koin Barthesin kuvaavan rakkautta hyvin yleisesti ja ajattelin suurimman osan ihmisistä kokevan asian lähes samalla tavoin. Minusta tuntui todella monissa kohdin, että Barthes kuvaa juuri samoja tunteita ja kokemuksia joita olen itse kokenut rakkaudessa ja rakastuneisuudessa, enkä nähnyt ristiriitoja, joita moni muu lukija oli lukiessaan kokenut. Barthes tosiaan kyllä tutkii rakkautta vain rakastuneen omasta näkökulmasta. Rakkaus saattaa olla myös täysin vastakaiutonta. Tämän kirjoittaessani tajusin vihdoin sen itsekkyyden kokemuksen. Tosin näen rakkauden aina itsekkäänä. Kirja on rakastuneen yksinpuhelua, jonka "ulkopuolella ei ole ketään, ei myöskään rakkautta kokevaa diskurssia".

Benjamin Constant: Elämän varrella koetut "epäonnistuneet" rakkaudet muistuttavat kaikki toisiaan (ja syystä, ne ovat peräisin samasta murtumasta). Minua kannustava "pysyvä muuttuvaisuus" (in inconstantia constans) ei suinkaan murskaa kaikkia kohtaamiani ihmisiä jotka toteuttavat samaa tehtävää (eli jättävät pyyntöni vaille vastausta), vaan hajottaa väkivaltaisesti heidän valheellisen yhteisönsä: harhailu ei yhdenmukaista, vaan nostaa esiin sävyjen vaihtelun: se mikä palaa takaisin on vivahde. Niin minä kuljen vivahteesta toiseen kuvakudoksen päähän saakka (vivahde on värin viimeinen, nimeämätön tila; vivahde on se mitä on mahdoton käsitellä).

Ranskakielinen alkuteos Fragments d'un discours amoureux, 1977
Suomentanut Tarja Rounila
Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000
Graafinen suunnittelu dog design
Kannen kuva Petri Salmela
Kustannusosakeyhtiö Nemo
2010
Sivuja 309

****

maanantai 6. lokakuuta 2014

Katja Kettu - Surujenkerääjä


Minussa on ripaus jungilaista pedagogiikkaa, aimo annos freudilaista peniskateutta, steineriläistä vapaan kasvun ajatusta, jopa alkiolaista maan möyhennykseen ja rikkaruohojen kitkemiseen perustuvaa aktiivikasvatusta. Tämä sekoitettuna järjettömään väkivaltaan ja luontaiseen epätasapainoon on keitos, jossa minuus kelluu kuin ihrahyhmä lihasopan pinnalla. Minuudesta ei saa kiinni, se pakenee kuvitteellista lusikkaa sulavasti ja hajoaa pienemmiksi rasvapisaroiksi, sitä on mahdotonta ryystää edes lautasen kulmalta ellei särvi koko keitosta, mistä taas aiheutuu pahaa oloa. Ja jos ei pidä varaansa, voi jotakin rumaa pulpahtaa pintaan, nousta pohjasta kuin hukkuneen hiukset. Sitä varten minulla on kiveni, pitämään suruni kurissa. Jotta ne eivät kellusi.

Surujenkerääjällä on kaksi tehtävää: Palauttaa suvun nimi ja heittää kivinä mukanaan kantamat surut Aurajokeen. Surujen kerääjä kertoo erään suvun tarinaa. Tämä on Katja Ketun esikoisteos, mutta kolmas hänelta lukemani romaani. Tässäkin on jo mukana itselleni hyvin tutuksi tullut ja ihailemani Ketun tapan kirjoittaa, on murteellisia ilmaisuja, sanaleikkejä ja kekseliäitä kuvailuja. Asiat sanotaan suoraan kaunistelematta. Suudellessakin maistuu räkä. Mutta huomaan myös tämän ja Kätilön välillä tapahtuneen huiman kehityksen. Luin tämän kahteen kertaan peräkkäin, koska en ensimmäisellä kerralla kokenut saaneeni kirjasta tarpeeksi irti. Ajattelin sen johtuvan omasta mielentilastani, mutta toisella kerralla ymmärsinkin Surujenkerääjän mielenterveyden tilaa paremmin. Hyväksikäyttöä, surua, traumaa, muistojen kadottamista ja niiden paloittaista esiin tulemista.

WSOY 2005
Sivuja: 256

****