Nick Hornby, Alas on pitkä matka

Uudenvuodenaatto on monille yksinäisille vuoden yksinäisin päivä. Silloin eräät heistä kiipeävät lontoolaiset tornitalon katolle ja hyppäävät alas. Eräänä uudenvuodenaattona viisi ihmistä sattuu paikalle samoissa aikeissa. Yksi, heistä epätoivoisin hyppää samantien. Neljä muuta jäävät juttelemaan, kun heistä kukaan ei kuitenkaan oikeasti ole valmis.

Maureen on vaikeasti vammaisen poikansa yksinhuoltaja. Poika ei kykene liikkumaan eikä puhumaan. Maureen on keksinyt mistä hänen poikansa pitää ja ostanut sen mukaan elokuvia ja koriste-esineitä ja tapetoinut asunnon seinät niillä kuvilla joista ajattelee sen ikäisten pitävän, vaikka poika ei tästä kaikesta ymmärrä mitään. Maureen kokee hukanneensa elämänsä.

Jess lukiolaistyttö, jonka isä on apulaisopetusministeri. Hänen siskonsa on kadonnut. Kuolleeksi epäilty, mutta ruumista ei ole löydetty. Jesskin haluaisi kadota. Martin oli tv-juontaja, joka möhli sekaantumalla nuoriin tyttöihin ja on juuri tullut vankilasta takaisin julkisuuteen. Ja JJ, jonka mielestä hänen syynsä kuolla ei ole tarpeeks painava kuultuaan muiden tarinat kertoo sairastavansa harvinaista kuolemaan johtavaa tautia, vaikka oikeasti hän on musertunut menetettyään tyttöystävänsä ja rockbändinsä ja joutuessaan pizzalähetiksi.

Raskaasta aiheestaan huolimatta, kirja ei ole synkkä. Joka hetki näkyy jossain näkyy toivoa ja huumoria. Neljä ihmistä, jotka eivät missään toisissa oloissa ystävystyisi kokevat jonkinlaista yhteenkuuluvuutta ja hengissä selvitäkseen yrittävät auttaa edes muita elämään. Ventovieraita ihmisiä vain on välillä hankala auttaa.

Kirjaa kertovat vuorotellen nämä neljä henkilöä. Siten pystyy helposti ymmärtämään juuri kyseisen henkilön ajatukset. Jotenkin silti koen hahmojen jäävän vähän pinnallisiksi. Ja vaikka kirja kuinka yritti se ei tuntunut olevan kiinni tavallisessa todellisuudessa. Ovatko itsemurhaa yrittävät silti ikinä?

Englanninkielinen alkuteos: A Long Way Down 2005

Suomentanut: Jukka Jääskeläinen

WSOY 2006

Sivuja: 329

****

Siri Hustvedt, Kaikki mitä rakastin

Takakannessa luvataan "Niin vaikuttava etteivät muut kirjat tunnu hetkeen miltään." Luettuani sivuja toiselle sadalle meinasin melkein jättää kirjan kesken. Tartuin siihen useasti ja se tuntui joka kerta kankealta. En tiedä johtuiko se kun outoudesta kun luin kirjaa tälläisenä minikirjana, vai siitä etten päässyt kirjaan mukaan huonon keskittymiskykyni takia. Päätin kuitenkin joka kerta vielä yrittää, sillä olin kuullut tästä kirjasta vain ylistystä, enkä oikein osaa jättää kirjoja kesken. Vaikka jättäisinkin, palaan niihin kuitenkin myöhemmin.

Puolen välin kohdilla olin kuitenkin niin koukussa, että luin lopun melkein siltä istumalta. Leo ja hänen vaimonsa Erica ja poikansa Matt asuvat Leon parhaan ystävän Billin, tämän vaimon ja pojan Markin kanssa naapuruksina. Tarina kulkee heidän ympärillään New Yorkissa. Bill on taiteilija ja Leo taidehistorioitsija, Violet tekee tutkimusta Salpetrieren hysteerikoista. (Luen juuri Anna Kortelaisen kirjaa Levoton nainen, jossa kerrotaan juuri samoista naisista. Mielenkiintoinen yhteensattuma.) He kaikki elävät jollain tapaa mukana taidepiireissä ja kirjassa on paljon kulttuuria. Erilaista kirjassa oli tapa selittää taideteoksia. Niitä kuvailtiin sanoin hyvin tarkasti ja ne kykeni melkein näkemään. Tämä on niitä kirjoja joista on parempi olla tietämättä liikaa ennen lukemista, joten en kerro enempää. Koskettava, surullinen, itkettävä, hymyilyttävä.

Luin tosiaan ensimmäisen kerran Miki-kirjan. Se on Otavan ja Jongbloed bv:n (Alankomaat) kirjaformaatti, joka on pienikokoinen, kevyt ja painettu ohuelle paperille. Kuten kuvastani näkyy kirjaa oli helppo kantaa mukana pienessäkin käsilaukussa. Olen tainnut aiemmin aloittaa samaa kirjaa, myös tällä formaatilla, mutta muistan jättäneeni sen kesken koettani kirjan muodon hankalaksi. Kirjastossa kaikki muut kappaleet tätä kirjaa olivat lainassa, joten olin pakotettu ottamaan tämän kappaleen. Nyt kuitenkin vauhtii päästyäni ei kirjan formaatilla tuntunut olevan suurta merkitystä. Haluan kuitenkin mieluummin lukea perinteisen kokoisena kirjana, ellen sitten ole lähdössä matkalle, jolloin matkatavaroita vähentääkseni tämä olisi loistava vaihtoehto!

Englanninkielinen alkuteos: What I Loved 2003

Suomentanut: Kristiina Rikman 2007

Miki-kirjana ilmestynyt 2013

Sivuja: 852

****

John Boyne - Poika raidallisessa pyjamassa

Bruno on yhdeksänvuotias poika, joka perheineen muutta pois Berliinistä, maaseudulle. Hilleri on ylentänyt hänen isänsä komendantiksi ja lähettänyt perheineen Aus-vitsiin töihin. Bruno tahtoisi takaisin Berliiniin, jonne jäivät kolme parasta kaveria ja nykyisessä talossakin on vain kolme kerrosta viiden sijaan. Hän tahtoo isona tutkimusmatkailijaksi ja alkaa harjoitella sitä myös uudessa kodissa. Eräällä tutkimusmatkalla hän tapaa Shmuelin, josta tulee hänen uusi paras ystävänsä. On ikävää, kun he eivät voi leikkiä, vain jutella, sillä heitä erottaa piikkilanka-aita.

Bruno vaikuttaa turhan lapselliselta yhdeksänvuotiaaksi, mutta loppusanoissaan Boyne toteaa ettei olisi pystynyt kertomaan holokaustista kuin lapsen silmin. Vielä poikkeuksellisen naiivin lapsen, niin ymmärrän tätä paremmin. Boynen tyylissä kirjoittaa ja kertoa tarinaa, on jotain lastenkirjamaista, vaikka tämä ei todellakaan ole lastenkirja. Välillä se ärsytti, kirja tuntui julmalta sadulta. Toisaalta tyyli sopi hyvin, kun tarinan pääosassa on lapsi ja tarinaa kerrotaan lapsen silmin. Tapahtumat tulevat ilmi Brunon kautta. Lukija ymmärtää niitä paremmin ja osaa lukea rivien välistä asioita, joita Bruno ei käsitä.

Bruno ei ymmärrä ystävänsä kärsimystä aidan toisella puolella. Hän ei voi käsittää ettei heillä ole kylpyammetta tai vaatekaappia, josta valita vaatteita. Shmuelilla on aina vain sama likainen pyjama. Välillä Bruno ottaa ruokaa mukaan Shmuelille, joka on laiha ja laihtuu vain. Brunolla tulee kuitenkin nälkä matkalla aidalle, ja hän syö ruoat itse. Brunosta tulee lellitty ja hieman itsekäskin kuva, mutta lapsena hän saa sen anteeksi ja on jopa herttainen. Lukija tajuaa miten paljon ympäristössä on pahuutta, joten lapsen satunnaiset itsekkäät teot ovat merkityksettömiä, kun hän pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää. Bruno on vilpitön, eikä ymmärrä miksi juutalaisset muka ovat niin pahoja.

Luin tämän nyt toista kertaa. Välissä olen nähnyt myös elokuvaversion. Tämän kirjan kansi kertoo kirjasta paljon enemmän kuin ensimmäisen suomenkielisen painoksen, jossa on vain sinisiä raitoja. Silloin en tiennyt millaiseen kirjaan tartuin ja sen tarkoitus oli pitkään epäselvä. Takakannessakin sanottiin, että parempi lukukokemuksen kannalta, kun ei tiedä kirjasta mitään. Se tarkoitus selveni täysin vasta lopun myötä.

Englanninkielinen alkuteos: Boy in the Striped Pyjamas 2006

Suomentanut: Laura Beck

Bazar 2010

Sivuja: 206

****

Tove Jansson - Reilua peliä

Reilua peliä -kirja kertoo kahden toisilleen hyvin läheisen naisen ystävyydestä. Marin ja Jonnan, jotka asuvat samassa talossa, vierekkäisissä ullakkoasunnoissa, joita yhdistäävää käytävää pitkin he vierailevat toistensa luona. Kesäisin he muuttavat yhdessä saareen. He molemmat ovat taiteilijoita, Mari maalaa ja Jonna veistää. Heillä molemmilla on oma elämä, mutta he ovat kietoutuneet tiiviisti toisiinsa, eivätkä kirjassa juuri tapaa muita ihmisiä. Kirja kertoo nokkelasti pienistä sattumuksista Marin ja Jonnan arjessa. Tunnelma on hieman fantasiamainen ja lämminhenkinen. Tämän voisi lukea monia kertoja uudestaan, ja joka kerralla oivaltaa jotain uutta.

*****