Neil Hardwick, Hullun lailla

Neil Hardwick on englantilais-suomalainen teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja, media-alan moniosaaja. Hullun lailla kirjassaan hän kertoo henkilökohtaisia kokemuksiaan vaikeaan masennukseen sairastumisestaan. Hardwick kirjoitti kirjaansa ensin terapiana psykiatrilleen. Hänen kustannusyhtiö Otavassa työskennellyt ystävänsä oli kuitenkin sitä mieltä, että se voisi kiinnostaa suurempaakin yleisöä. Sensuroimalla liian henkilökohtaiset ja toisia ihmisiä koskevat osat pois, Hardwickilla oli valmis kirja julkaistavaksi.

Kirjan alussa Hardwick kertoo työurastaan, joka osaltaan johti uupumukseen ja masennukseen. Sen jälkeen hän kuvaa fyysisiä oireitaan, joiden ei edes kuvitellut johtuvan masennuksesta ja lääkäritkin epäilivät somaattista sairautta. Oireiden syyn selvittyä masennukseksi, eräs kokeiltu lääke aiheutti hänelle munuaistulehduksen, johon hän oli vähällä kuolla.

Diagnoosin saaminen helpotti parantumisen aloittamista. Aiemmin, kun ei ollut mitään mistä parantua. Ei tiennyt mistä voisi parantua ja mitä tehdä. Hardwick lähti Thaimaahan ajattelemaan asioita rauhassa ja yksin. Hardwick painottaa kirjassaan, että nykypäivänä tilapäisiä masennuksia kutsutaan liian helposti masennukseksi ja burnoutiksi. Julkisuudessa puhutaan henkilöistä, jotka ovat lähteneet kahden viikon etelänlomalle toipumaan masennuksesta, ja sieltä palattuaan olleet taas täysissä voimin töissä. Vaikka hän itsekkin pakeni etelän lämpöön, sille oli se syy, että hän ei ollut vieläkään tottunut Suomen pimeisiin talviin ja hän tarvitsi aikaa olla yksin. Tunnettuna tv-kasvona se ei Suomessa olisi ollut mahdollista. Näin hän liittää kirjaan vielä julkisuudenkin merkityksen. 

Monet Hardwickin oireista ovat minulle henkilökohtaisesti tuttuja omasta masennuksestani. Hän kuitenkin löytää ne oikeat sanat, joilla kuvata masennusta sellaisillekin ihmisille, jotka eivät sitä ole kokeneet. Itse olen ollut täysin kyvytön kuvaamaan sitä tuskaa, vaikka olisi tärkeää saada kerrotuksi se mitä tuntee.

"Sattuu. Sattuu olla minä."

Kirjan loppupuolella Hardwick kertoo, kuinka eräänä jouluaattona ajoi kolme ja puoli tuntia Lontooseen tekemään kohtausta tv-sarjaan. Paikalla ei kuitenkaan olla tietoisia siitä, että hän oli tulossa, ja kaiken lisäksi kohtaus jätettiin kokonaan pois valmiista sarjasta ja kuvattiin uudelleen Suomessa. Hänestä tuntuu, että se ilta symboloi hänen koko sairauttaan.

"Masentuneelle ihmiselle koko elämä alkaa tuntua siltä kuin ajaisi moottoritietä edestakaisin sillä aikaa kun kaikki muut viettävät joulua. Se on juuri niin merkityksetöntä, juuri niin uuvuttavaa, juuri niin mitätöntä. Sekä tuskallista. Ja lisäksi tuntee olevansa vain taakka lähimmäisilleen."

Parasta kirjassa oli vertaiskokemuksista lukeminen. Se, että jos masennus vie viisikymppisen elämässä menestyneen ja älykkään miehen noin huonoon kuntoon, miksi minun pitäisi olla jotenkin jaksavami ja reippaampi? Hardwick osasi sanoittaa monia tunteita ja ajatuksia, joille en itse ole löytänyt sanoja, mutta nyt ne selvenivät hieman. Uskon tämän kirjan auttavan myös masentuneiden läheisiä ymmärtämään paremmin masennusta sairautena, joka oikeasti vie kyvyn elää ja johon ei auta vain ryhdistäytyminen. Mutta josta voi parantua, vaikka se vaatiikin paljon aikaa ja uusiutumisriski on suuri.

Vaikka voisi kuvitella kirjan olevan kirjailijan omassa kurjuudessaan rypemistä, se ei sitä ole. Kirjasta näkee, että sen on kirjoittanut ammatikseen kirjoittava humoristi. Vaikka monet humoristiset kohdat tuntuvatkin olevan pohjimmiltaan itsetunnottoman ironiaa ja alakulon sävyttämiä, ei kirjassa ole mitään ruikuttavaa. Se on erään ihmisen kertomus sairaudesta.

Otava 1999
Suomennettu käsikirjoituksesta: I'm still here - an unsuccesful suicide notes

Suomentanut: Juhani Lindholm

Sivuja: 174

***

Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

Hautuukoti on Alison Bechdelin omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani. Romaaniksikin, ilman kuvia tarinasta olisi varmasti ollut, se kävi mielessä usein lukiessani. Kirjoitettua tekstiä on paljon, eikä kuvitukset ole pääosassa, vaikka siten voikin jättää monia kerronnallisia seikkoja pois, niiden näkyessä suoraan kuvasta. Kuvissa on myös monia tarkentavia yksityiskohtia, jotka eivät kerronnan kannalta ole olennaisia, mutta jotka ovat hauskoja tietää. Korostan ehkä jotenkin sarjakuvissa kuvan merkitystä. Siis, että kuva minulle erittäin tärkeää sarjakuvassa. Sarjakuvaa voi varmasti tehdä monella tapaa, enkä ole ollenkaan asiantuntija, kerron vain omia mielipiteitäni ja tuntemuksia. Tässä kirjassa tekstin ollessa enemmän pääosassa, se ei kuitenkaan haitannut ja ehkä voin löytää muidenkin sarjakuvien hienouden tämän myötä. 

Alison on pitänyt päiväkirjaa kymmenenvuotiaasta ja sen perusteella hän teki tämän sarjakuvan. Hautuukoti nimenä viittaa perheen ensimmäiseen asuntoon, joka periytyin perheen isän suvulta, ja joka toimi sekä hautaustoimistona, että perheen asuntona. Pian he kuitenkin muuttivat läheiseen kartanoon jota isä sisusti pakkomielteisen pikkutarkasti. Perheen sisäinen tunnekylmyys ajoi perheenjäsenet omien harrastustensa ja intohimojensa pariin, kuten myös kirjan kannen kuvasta näkyy. Isä oli homoseksuaali, joka oli kiinnostunut erityisesti nuoremmista pojista. Alisonin tultua kaapista oman homoseksuaalisuutensa suhteen, myös isä kertoo ensi kertaa omasta suuntautumisestaan. Muutama kuukausi tämän jälkeen Alisonin äidin suunnitellessa avioeroa, isä kuolee. Ei kuitenkaan ole aivan selvää oliko se itsemurha vai onnettomuus.

Hautuukodissa Alison pohtii monesta suunnasta isäänsä, heidän suhdettaan ja homoseksuaalisuutta. Hän analysoi isäänsä ja itseään perinpohjaisesti ja jopa akateemisesti. Bechdelin perheenjäsenet pakenivat kirjoihin ja lukivat paljon. Alison on isänsä kuoleman jälkeen lukenut teoksia, joita hänen isänsä luki juuri ennen kuolemaansa ja pohtinut niiden merkitystä tapahtumiin. Niitä kohtia hän lainaa myös teokseensa. Perustarina käydään läpi aluksi. Sen jälkeen ajassa palataan tarkemmin menneisiin tapahtumiin, välillä taas tulevaisuuteen ja sitten taas takaisin siihen mihin jäätiin. 

Terapauttini halusi lainata Hautuukodin minulle, sen tullessa hänen mieleensä omasta tarinastani, sitä kerrottuani. Voisin todella samaistaa itseäni Alisonin isään monin kohdin. Tietäessään, että luen paljon, hän kysyi samalla luenko myös sarjakuvia. Ei, en kyllä ole tainnut lukea sitten lapsuuteni Aku Ankkojen. Hämmennyin hieman. En ole antanut sarjakuville mahdollisuutta. En ole ollut kiinnostunut, enkä ole ajatellut niiden tarjoavan oikein minkäänlaista lukukokemusta. Pidän kirjoista, tarinoista ja kuvituksista. Miksi en pitäisi sarjakuvista? Päätän antaa mahdollisuuden myös muilla sarjakuvakirjoille ja tarkoituksellisesti tutustua muihinkin kuin tähän. En usko, että olisin tähän itse tarttunut, ellei sitä olisi suoraan suositeltu. Kuvitus ei ensisilmäilyillä innostanut, ehkä haen sarjakuvien kuvituksessa jotain erityisen silmiinpistävää ja erikoisen hienoa. Lukiessani ja luettuani huomaan sen sopivan tekstin kanssa saumattoman taidokkaasti yhteen. Lähemmin tarkastellessani huomaan pitäväni myös piirrustustyylistä paljon. Kokonaisuutena mestarillinen, sanoisin.

Like 2009

Englanninkielinen alkuteos Fun home 2006

Suomentanut: Taina Aarne

Sivuja: 238

*****

Lena Dunham - Sellainen tyttö, Nuoren naisen "opetuksia"

Saadessani tämän kirjan käteeni ensikertaa muistelin monia ala-asteikäisenä lukemiani "opaskirjoja". Kansi on juuri sellainen kuin opaskirjalla kuuluu ja vaaleanpunainen tietysti, kun jakaa opetuksia nuorille naisille. Kevyen tuntuinen, mutta kovakantinen kirja, ei mikään turha läpyskäohjevihko.

Jos Lena Dunham ei ole tuttu, suosittelen tutustumaan ja katsomaan edes jakson verran Girls-sarjaa, ennen tähän kirjaan tarttumista. Sellainen tyttö on Lena Dunhamin elämänkerta, hänen tähän mennessä eläneestä kahdestakymmenestäkahdeksasta vuodestaan. Hän kertoo omaa tarinaansa, sattumuksia elämästään ja antaa ohjeita myös listojen muodossa. Hän ei anna suoria ohjeita miten elämässä pitää toimia, vaan kertoo omia kokemuksiaan. On jo aiemminkin tullut selväksi, ettei Dunhamilla ole paljoa itsesensuuria, eikä hän häpeä tai estele itseään. Hän sanoo asiat suoraan, toimii ja tekee niinkuin tahtoo. Tässä kirjassakin hän kertoo hyvin avoimesti henkilökohtaisista asioista, mutta sitä lukiessa ei silti tuntenut tirkistelevänsä.

Ajoittain lukiessani mietin, että tämän olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa 28-vuotias nainen. Samanlaisia noloja asioita on kaikilla ja varmasti kaikki nuoret tytöt ovat olleet epävarmoja itsestään joskus. Toisaalta se kertoo, että lahjakas ja kuuluisaksi noussut Dunham on kuten kuka tahansa nuori nainen, eikä yritä muuta ollakkaan. Toisaalta mietin, jos kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa muu, viitsisinkö ollenkaan lukea sitä? Varsinkin kirjan alkupuolella oli näitä mietteitä, kerronnan edetessä nopeasti ja tarinoiden vaihtuessa nopeaan tahtiin. Enkä kyennyt samaistumaan aiheisiin. Ehdin jo surra miten pintapuolista ja mitäänsanomatonta! Alussa hänestä tuli kuva jatkuvasti höpöttävästä ihmisestä, joka ei ehdi ajatella. Onneksi puolen välin tienoilla sain paremmin kiinni siitä mitä Dunham yrittää sanoa. Tuli paremmin selväksi, miten hyväsydämminen, tunteellinen ja ajatteleva ihminen hän on. Kirjasta saattaa saada itsekeskeisen käsityksen, kertoohan Dunham lähinnä oivalluksista itsestään, mutta se on elämänkerta! Silti jäin vielä vähän miettiämään mikä tämän kirjan tarkoitus oli?

Dunhamin avoimuus ja huumorintajuisuus ja yksityiskohtaiset kuvailut tavallisista asioista viehättivät minua kirjassa eniten. Surkuhupaisuuden ja itseironisuuden lisäksi. Olin etukäteen kuullut, että kirja kertoo seksiseikkailuista ja vagina mainitaan useasti. No niinhän se sanana mainittiin melko monta kertaa ja seksistäkin puhuttiin, mutta se ei ollut pääasia eikä liiallista. Dunham avautui monista muistakin yksityisistä asioista, kuten pakko-oireisesta häiriöstä ja terapioissa ravaamisista ja menee myös pintaa syvemmälle ajatuksiinsa.

Otava 2014

Englannin kielinen alkuteos: Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned"

Suomentanut: Lotta Sonninen

Kuvitus: Joana Avillez

Sivuja: 299

***

Jean-Paul Sartre - Sanat

Sanat kuvaa Sartren lapsuutta kirjoittajan omasta näkökulmasta, minäkerronnalla. Hän kertoo tarinaa vanhempana, jälkiviisaana ja kommentoi itseään lapsena. Kirja kertoo hänen varhaisesta kiinnostuksestaan kirjoihin, kirjoittamiseen ja sanoihin. Sartre kuvaa itseään pikkuvanhana, yksinäisenä ja ylpeänä lapsena, joka eli kirjoittamissaan tarinoissa. Mitä kirjat ja kirjallisuus meille merkitsevät? Miksi luemme tietynlaisia kirjoja? Vai luemmeko? Mistä kirjailijan kutsumus kirjoittamaan saa alkunsa? Mistä tarinat tulevat? Sartren elämää tutkineet ovat löytäneet kirjasta paljon faktaa, mutta myös asioita jotka eivät ole tapahtuneet tai ovat vertauskuvallisia. Tämä selvisi kirjan lopussa olleista Jörn Donnerin jälkisanoista.

"Ylpeyteni ja yksinäisyyteni olivat siihen aikaan niin suuret, että toivoin olevani kuollut tai koko maailman haluama." Sartre

"Kuvitelmasta tulee sanojen todellisuutta." Donner

****

Tove Jansson - Kuvanveistäjän tytär

Tove Jansson kertoo Kuvanveistäjän tytär -kirjassaan tarinoita lapsuudestaan. Lapsen näkökulmasta. Yhden luvun mittaiset lyhyet tapahtumat kuvaavat yksityiskohtaisesti muistelmia ihmisistä ja tapahtumista. Osa sijoittuu Helsinkiin Katajanokalle, taiteilijoiden kotiin ja ateljeehen, osa saaristoon, meren rannalle. Kirjassa sekoittuu sadunomaisesti tosi ja kuviteltu. Lukiessa ei tiedä mikä on oikeasti tapahtunut ja mikä on mielikuvitusta tai osin sen värittämää. Eikä sillä ole väliäkään. Kirjan tunnelma ja pienet oivallukset tekivät tästä hyvin nautittavan ja mukavan luettavan.

Kuten kirjan takakannessakin sanotaan, tätä lukiessa saa viitteitä siitä mistä muumipeikot ovat kotoisin.

**** 

Salvador Dali - Neron päiväkirja

Jo kirjan kannessa on teksti "Ainoa ero hullun ja neron välillä on siinä, että minä en ole hullu." Missä menee hulluuden ja nerouden raja. Ovatko hullut neroja? Ovatko nerot hulluja? Dali maalasi surrealistisia tauluja, joita ei hänen aikanaan ymmärretty. Dali ei kuitenkaan masentunut kritiikistä, vaan jopa riemastui maalaamaan aina vain erikoisempia ja surrealistisempia teoksia, mitä enemmän häntä kritisoitiin. Hän uskoi vakaasti omaan nerouteensa ja ainutlaatuisuuteensa. 

Kirja antaa Dalista hullun ja hieman omahyväisen kuvan. Ainoa jota hän tuntuu arvostavan on hänen vaimonsa Gala. Galan uskomattomuutta ja rakkauttaan häneen Dali toistaakin useasti. Uskon omahyväisyyden kuitenkin johtuvan siitä, että kirja on päiväkirja, jota Dali kirjoitti pääasiassa itseään varten. Onhan hän myös taiteilija.

****