lauantai 18. lokakuuta 2014

Roland Barthes - Rakastuneen kielellä


Sain innostuksen lukea tämän lukiessani Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia. Siinä eräs päähenkilö, Madeleine, luki Roland Barthesin Rakastuneen kielellä, kuten harras kristitty ehkä lukee Raamattua. Ymmärrän nyt miksi Madeleine luki tätä uudestaan ja uudestaan ja merkitsi hyviä kohtia muistiin. Jokainen joka on, tai on ollut rakastunut pystyy varmasti samaistumaan tiettyihin kohtiin ja yhdistämään niitä omaan elämäänsä. Myös lukuhetken elämänvaihe vaikuttaa siihen miten asioita käsittää ja mitä niistä ajattelee, joten tätä voisi lukea aina vain uudestaan, oppien ja oivaltaen joka kerralla jotain uutta.

Kirja on koottu Roland Barthesin omista elämän kokemuksista ja muistoista, hänen ystäviensä kanssa käymistä keskusteluista ja lukuisista kirjallisista teoksista. Joissain kohdissa Barthes on itse rakkautta kokeva subjekti, täysin rakkaden kokemuksensa armoilla, toisaalla taas ironisesti nauraa hölmöileville rakastuneille ja rakastumisen hulluudelle. Kirjailija viittaa käsittelemänsä kappaleen reunassa aina nimellä siihen henkilöön, jonka ajatusta hän suoraan lainaa tai jota avaa laajemmin. Kirjassa viitataan useasti rakkauden merkkiteokseen, Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin. Niiden kohtien ymmärtämistä helpottaa, jos tuntee Lotten ja Wertherin rakkaustarinan. Myös mm. Nietzheä, Sapfoa, Sartrea, Stendhalia, Baudelairea, Proustia, Freudia ja Platonia lainataan useissa kohdin.

Lukiessani muiden arvosteluja tästä kirjasta, monen mielestä Barthesin kuvaama rakkaus tuntui olevan itsekästä, sisäänpäin kääntynyttä ja jopa tuhoavaa, eivätkä he ole aivan samaa mieltä. Hämmästyin tästä, sillä lukiessani koin Barthesin kuvaavan rakkautta hyvin yleisesti ja ajattelin suurimman osan ihmisistä kokevan asian lähes samalla tavoin. Minusta tuntui todella monissa kohdin, että Barthes kuvaa juuri samoja tunteita ja kokemuksia joita olen itse kokenut rakkaudessa ja rakastuneisuudessa, enkä nähnyt ristiriitoja, joita moni muu lukija oli lukiessaan kokenut. Barthes tosiaan kyllä tutkii rakkautta vain rakastuneen omasta näkökulmasta. Rakkaus saattaa olla myös täysin vastakaiutonta. Tämän kirjoittaessani tajusin vihdoin sen itsekkyyden kokemuksen. Tosin näen rakkauden aina itsekkäänä. Kirja on rakastuneen yksinpuhelua, jonka "ulkopuolella ei ole ketään, ei myöskään rakkautta kokevaa diskurssia".

Benjamin Constant: Elämän varrella koetut "epäonnistuneet" rakkaudet muistuttavat kaikki toisiaan (ja syystä, ne ovat peräisin samasta murtumasta). Minua kannustava "pysyvä muuttuvaisuus" (in inconstantia constans) ei suinkaan murskaa kaikkia kohtaamiani ihmisiä jotka toteuttavat samaa tehtävää (eli jättävät pyyntöni vaille vastausta), vaan hajottaa väkivaltaisesti heidän valheellisen yhteisönsä: harhailu ei yhdenmukaista, vaan nostaa esiin sävyjen vaihtelun: se mikä palaa takaisin on vivahde. Niin minä kuljen vivahteesta toiseen kuvakudoksen päähän saakka (vivahde on värin viimeinen, nimeämätön tila; vivahde on se mitä on mahdoton käsitellä).

Ranskakielinen alkuteos Fragments d'un discours amoureux, 1977
Suomentanut Tarja Rounila
Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 2000
Graafinen suunnittelu dog design
Kannen kuva Petri Salmela
Kustannusosakeyhtiö Nemo
2010
Sivuja 309

****

maanantai 6. lokakuuta 2014

Katja Kettu - Surujenkerääjä


Minussa on ripaus jungilaista pedagogiikkaa, aimo annos freudilaista peniskateutta, steineriläistä vapaan kasvun ajatusta, jopa alkiolaista maan möyhennykseen ja rikkaruohojen kitkemiseen perustuvaa aktiivikasvatusta. Tämä sekoitettuna järjettömään väkivaltaan ja luontaiseen epätasapainoon on keitos, jossa minuus kelluu kuin ihrahyhmä lihasopan pinnalla. Minuudesta ei saa kiinni, se pakenee kuvitteellista lusikkaa sulavasti ja hajoaa pienemmiksi rasvapisaroiksi, sitä on mahdotonta ryystää edes lautasen kulmalta ellei särvi koko keitosta, mistä taas aiheutuu pahaa oloa. Ja jos ei pidä varaansa, voi jotakin rumaa pulpahtaa pintaan, nousta pohjasta kuin hukkuneen hiukset. Sitä varten minulla on kiveni, pitämään suruni kurissa. Jotta ne eivät kellusi.

Surujenkerääjällä on kaksi tehtävää: Palauttaa suvun nimi ja heittää kivinä mukanaan kantamat surut Aurajokeen. Surujen kerääjä kertoo erään suvun tarinaa. Tämä on Katja Ketun esikoisteos, mutta kolmas hänelta lukemani romaani. Tässäkin on jo mukana itselleni hyvin tutuksi tullut ja ihailemani Ketun tapan kirjoittaa, on murteellisia ilmaisuja, sanaleikkejä ja kekseliäitä kuvailuja. Asiat sanotaan suoraan kaunistelematta. Suudellessakin maistuu räkä. Mutta huomaan myös tämän ja Kätilön välillä tapahtuneen huiman kehityksen. Luin tämän kahteen kertaan peräkkäin, koska en ensimmäisellä kerralla kokenut saaneeni kirjasta tarpeeksi irti. Ajattelin sen johtuvan omasta mielentilastani, mutta toisella kerralla ymmärsinkin Surujenkerääjän mielenterveyden tilaa paremmin. Hyväksikäyttöä, surua, traumaa, muistojen kadottamista ja niiden paloittaista esiin tulemista.

WSOY 2005
Sivuja: 256

****

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Sisko Istanmäki - Liian paksu perhoseksi


Kaisu on vahva ja roteva nuori nainen. Hän on voittanut monet pojat kädenväännössä ja työntänyt kuulaa pidemmälle, kuin kukaan muu. Sitä tapausta hän ei kuitenkaan halua muistaa. Hän on elänyt lapsuutensa äitinsä kaupalla, kahden yhtä isokokoisen veljensä kanssa. Nyt he ovat kaikki jo lähes aikuisiässä ja vanhin veli on tuonut kotiin myös vaimon, jota Kaisulla on vaikeuksia sietää. Kun hän näkee lehdessä ilmoituksen, jossa haetaan kauppa-apulaista, hän päättää lähteä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 60-luvun Pohjanmaalle. Pienelle Ruutinperälle, jota voi hädin tuskin kyläksi kutsua ja jonne Kaisu matkustaa linja-autolla 100 kilometriä kotipaikastaan. Suurin osa kylän asukkaista on muuttanut paremman tienestin perässä Ruotsiin. Ruutinperän kyläkaupan onneksi, Ruutinperä sijaitsee järven rannalla, jonne moni rakentaa kesäasuntoja. Kesäasukkaat tuovat pieneen kauppaan hiemna eloa. Kaisu ihastuu lähes ensisilmäyksellä ruipeloon kauppiaaseen, joka pyytää itseään kutsuttavan Erniksi, ei kauppiaaksi. Ernin vuoksi Kaisu päättää jäädä kauppaan, vaikka Ernin kleptomaani äiti ja sisar Viivi koettelevatkin hänen hermojaan. Kauppakin on likaisempi, kuin yksikään Kaisun näkemä sikolätti, lattialla vilisee torakoita ja kärpäset surisevat kaikkialla. 

Pian kuitenkin Viivi ja äiti muuttavat läheiseen huvilaan, jonka Erni on heille rakentanut ja Kaisu saa häärätä kaupalla rauhassa Ernin kanssa. Kaisu pesee ja järjestää ja elämä alkaa sujua. Pian hän huomaa myös Ernin vilkuilevan häntä ja elämä alkaa käydä yhä yhtenäisemmäksi. Vaikka hän tuli vain kauppa-apulaiseksi, hänestä alkaa tuntua lähes yhdenvertaiselta kauppiaalta Ernin kanssa. He päättävät asioista yhdessä, tekevät työtä yhdessä, asuvat yhdessä kaupan takahuoneissa, elävät yhdessä ja rakastuvat. Pian he menevätkin naimisiin. 

Heidän välejään kuitenkin kalvaa Ernin riippuvuuden oloinen huolehtiminen äidistään ja sisarestaan. Hän tuntuu välillä unohtavan Kaisun heidän vuokseen. Viivi ostelee jatkuvasti uusia kalliita vaatteita ja sisustusesineitä heidän uuteen kotiinsa, ja tuo aina laskut Ernin maksettavaksi. Näin Kaisun ja Ernin velka kaupalla kasvaa. Kaisu ei ymmärrä Ernin roikkumista äitinsä helmoissa, kun Erni ei edes kiitoksen sanaa saa, vaikka tekee kaikkensa heidän vuokseen. Erni ei tästä tunnu kärsivän, mutta Kaisu sitäkin enemmän. Kirja saa todella tuntemaan sympatiaa Kaisua kohtaan, olemaan surullinen ja kihisemään raivosta hänen puolestaan. Kun Kaisu ei kuitenkaan ole mikään avuton hissukka, mutta ei silti pysty muuttamaan asioita. Hän kuitenkin selviää eteenpäin voimakastahtoisuudellaan, päättäväisyydellään ja hänen ja Ernin välisellä rakkaudella. Kirjan takakannessakin kuvataan tarinaa sanoin: "Ehdottomasti rakkausromaani." Olen ehdottomasti samaa mieltä, että ennen kaikkea kirja kertoo rakkaudesta. Vaikka Erni ja Kaisu ovat kovin erilaisia, Kaisu on isokokoinen ja voimakassanainen, välillä heiluttaa jopa nyrkkejään ja Erni taas on pieni, hintelä ja toisten juoksutettavissa. Heidän välinen rakkautensa on silti ehdotonta ja antaa lopulta anteeksi monet riidat ja vihanpidosta johtuvat eroamiset. 

Tämä on taas yksi valtavan hyvä kirja! Ihana, tunteellinen ja voimaannuttava. Surullinen, koskettava, huumorintajuinen ja hieman tragikoominen kuvaus ihmisten välisistä suhteista ja arkielämästä. Tämä osoittaa ihmisten selviytymiskykyä. Jos rakastaa, tahtoo rakastaa, kaikesta selviää. Rakkaus tulee välittämisestä ja kunnioittamisesta ja vahvistuu erimielisyyksistä ja erehdyksistä.

Kirjayhtymä Oy
WSOY 1997
Sivuja: 214
Kansi: Hannu Hyrske

*****

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kirjoista netissä

Muutama linkki joita seuraan silloin tällöin tai joista haen joskus luettavaa:

Uusi suomalainen sivusto, jossa esittelyjä kirjoista. Rekisteröityneenä pystyy antamaan tähtiarvosteluja kirjoille ja lisäämään niitä luetut listaan ja merkitsemään muistiin mahdollisesti kiiinnostavia kirjoja ja jopa ostamaan kirjoja.

Palvelu, jossa voit myös kirjata ylös lukemasi kirjat, pisteyttää niitä ja löytää mielenkiintoista luettavaa ja seurata muita käyttäjiä.

Nimensä mukaisesti, vinkkejä hyvistä kirjoista.

E-kirjoja. Myös monia ilmaisia kirjoja, joista suurin osa klassikoita.

Löydä kirjasto, tiedonhakua, tietokantoja, kaikkea.

maanantai 8. syyskuuta 2014

Tuula Karjalainen - Tove Jansson - Tee työtä ja rakasta


Olen lukenut tätä pitkään, ehkä noin neljä kuukautta! Se johtuu osittain kirjan koosta, se on sen verran iso ettei sitä jaksa kantaa mukana ja illalla väsyneenä sängyssä lukiessani en jaksanut kannatella sitä kovin kauaa. Pitäiskö alkaa käymään punttisalilla, jotta jaksaisi lukea paksumpia kirjoja? Mutta myös siitä, että vaikka olen ihaillut Tove Janssonia pitkään ja lukenut hänestä kaiken mahdollisen vastaan tulevan, kirjassa oli silti paljon uutta tietoa. Koko kirja on tiivis, yhteen kirjaan on saatu mahdutettua tuottoisan taiteilijan koko elämä, eli ei turhia jaarituksia ja täten melkoisen tuhtia luettavaa.

Jo kannessa tulee ilmi Tove Janssonin elämänohje itselleen "Tee työtä ja rakasta". Tässä järjestyksessä. Tärkeintä hänelle oli elämässä työ ja heti perässä rakkaus. Kirjan luettuani tuli tunne, että lähes koko Toven elämä oli työtä. Ei huonona asiana, suurimman osan ajasta hän tuntui nauttineen työstään suunnattoman paljon ja eli kuten halusi. Työ oli hänen elämänsä. Vaikka ajoittain hän olikin sen vuoksi masentunut.

Tämän luettuani ymmärrän vielä paremmin Toven todellista monilahjakkuutta. Hän piirsi, maalasi, kirjoitti monenlaisia tarinoita, piirsi sarjakuvia ja menestyi kaikissa näissä. Hän oli myös yhteiskunnallisesti aktiivinen, anarkisti, pasifisti, feministi ja piirsi poliittisia pilapiirroksia. Silti hän oli vaatimaton, eikä pitänyt itsestään ikinä meteliä. Hän todella sai aikaan, eikä vain puhunut.

Kirja on koottu taitavasti teemoittain ja mahdollisuuksien mukaan aikajärjestyksessä. Lähes jokaisella sivulla on myös valokuvia tai Toven teoksia kuvituksena. Kirjassa on kirjana todella arvokkaan kirjamainen tuntu. Se on hieman raskas, kannet ovat kovat ja kauniit ja paperi laadukasta. Nautin siitä todella paljon myös sen vuoksi.

Tammi 2013
Ulkoasu ja taitto: Timo Numminen
Sivuja: 303

*****

Read my lips


Mitä tapahtui kun viisi taideteollisuuden ammattilaista toteutti kuvallisen ketjureaktion? Kun yhden tuotos oli seuraavan lähtökohta, aikaa jokaisella oli kaksi viikkoa ja odotukset olivat pilvissä? Kun tekijät sekä asettivat itse oman tekemisensä rajat että antoivat itselleen suuria vapauksia?

Syntyi muun muassa valokuvia, kuvituksia, kirja ja animaatio. Syntyi myös paljon sivupolkuja, ajatuksia, kiihkeää tekemistä, löytämisen iloa ja oivalluksia. Ja uusi metodi tehdä työtä.

Tämä kirja ja oheinen dvd ovat dokumentti siitä ajatusten matkasta, jonka tekivät valokuvaajat Nina Merikallio ja Timo Wright, tekstiilisuunnittelija Piia Keto, graafiset suunnittelijat Tuukka Rantala ja Ville Isopahkala. Ensin oli ryhmä, ajatus ja energiaa, sitten nippu valokuvia. Valokuvista sikisi joukko uusia, käsin tehtyjä kuvia. Valokuvat ja kuvitukset järjestäytyivät, pirstoutuivat ja sekoittuivat, niistä rakentui käsin kosketeltava esine, tämä kirja. Lopuksi kuvat lähtivät konkreettisesti liikkelle ja niistä tuli animaatio. Ja jälleen uusi tarina.

Kokonaisuus kertoo kuvin eri yksilöiden ajatuksista, ideoista ja tunnelmista. Se kertoo myös ryhmässä tekemisen voimasta, kunnioituksesta ja kunnioittamattomuudesta. Rohkeudesta laittaa itsensä likoon, rohkeudesta olla spontaani - ja rohkeudesta antaa oma tuotoksensa muiden reviteltäväksi.

maaliskuu 2006 
Erika Kovanen
Graafinen suunnittelija
Taiteen maisteri

Kirja on täynnä kuvia. Valtavan vaikuttavia ja inspiroivia kuvia. Harmikseni en ole pystynyt katsomaan kirjan lopussa olevaa dvd:tä, sillä tietokoneeni levyasema ei toimi vieläkään.

*****

tiistai 2. syyskuuta 2014

Kirjahyllytys

Eilen sosiaalisessa mediassa jaettiin linkkiä Kouvolan sanomien uutiseen, jonka mukaan kirjat ja kirjahyllyt voivat pilata sisustuksen. 

Suora lainaus jutusta:

Kirjahyllyt ovat muinaismuistoja. Kirjat ovat kadonneet kodeista. Näin täräyttää sisustussuunnittelija Teuvo Loman. Hänen mukaansa tämä pätee nuorten ja nuorten aikuisten koteihin.
Loman uskoo, että muutokseen on useita syitä: Ihmiset lukevat vähemmän kuin ennen. Nykysisustajat suosivat kodeissaan yksinkertaista ja matalaa sisustusta, ja esille päätyvät esineet mietitään tarkkaan.
Loman on tyytyväinen muutokseen: hän ei kaipaa kirjoja.
— En ymmärrä, miksi kirjoja palvotaan. Kun ne on kerran luettu, käsittäisin, ettei suurinta osaa lueta heti uudestaan. Ja pokkarit eivät ole kauhean kivannäköisiä hyllyssä.
Kouvolalaisen Laura Hirvelän, 26, koti vastaa Lomanin näkemyksiä nykytrendistä. Kirjoja ei ole kodissa lainkaan.
— Kirjahylly kuulostaa jotenkin historialliselta. Ei se ole tätä päivää. En tiedä yhtään kaveria, jolla olisi kirjoja esillä, hän sanoo.
Hirvelä ei lue itse lainkaan. Jos hän lukisi, hän ei silti laittaisi kirjoja näkyville. Ne eivät näytä hänen mielestään hyvältä.

Huh, historiallisia? Kaikilla minun ystävilläni on kirjoja kotona ja esillä. No ehkä olenkin epämuodikas ja vietän aikaani epämuodikkaasti epämuodikkaiden tyyppien kanssa. Voin kuitenkin olla ylpeä epämuodikkuudestani. 
Äitini kirjahyllyä vuosi sitten
     
Lisää äitini kirjahyllyä


Äitini kirjahyllyä muuton ja siivouksen
jälkeen, reilu 200 kirjaa kevyempänä


























Olen jo hetken aikaa ajatellut postata kirjahyllykuvia ja kirjojen säilytysratkaisuja. Tämän jälkeen päätin sen tehdä sen heti. Minusta kirjat ovat "sisustukseni" päälähtökohta ja eniten esillä. Kirjoista tulee koti. Suurimman yksittäisen tilan asunnostani vie kirjahylly. Tosin säilytän siinä myös lankoja. Niille pitäisi kyllä keksiä joku muu tila, niin saisin järjestää kirjojani hieman ilmavammin ja niin etteivät ne olisi toistensa takana. Kirjahyllyni itsessään on aika ruma. Ikean 25 lokerikkoinen expedit, koivuviilua. Pienillä rahoillani vain vähän pakkopakko. Tiesin tarvitsevani uuden hyllyn ja ison sellaisen, tai monta pientä. Halusin myös! Isä oli vienyt kaksi vanhaa pikkuista hyllyäni. Yritin selata tori.fi:tä ja muita palstoja, koska niistä saattaisi löytyä minun tyylinen hylly edullisemmin ja kannatan kierrätystä. En kuitenkaan löytänyt sellaista sopivalla hinnalla ja niin, että olisin saanut kuljetuksen. Nykyinen hyllyni onkin sängyn lisäksi ainoa uutena ostamani huonekalu. Lopulta sitten kävimme hakemassa Ikeasta tuon. Ihan ajaa asiansa.

Siskoni pieni kirjahylly, muutamia vuosia sitten. Nyt sekin alkaa muistuttaa minun
ja äitimme kirjakokoelmaa. Sukuvika. Kirjamakumme ovat tosin todella erilaiset.
Ensimmäisen oman kotini pikkuinen kirjahylly.
Sillon suurin osa kirjoistani oli varastossa.

Silloin tällöin minulla on ollut kaikenlaisia horjuvia kirjapinoja ympäriinsä, kuten sängyn vieressä lattialla, akvaarion päällä ja ikkunalaudalla. Nyt olen päässyt niistä eroon. Olen luopunut monista kirjoista, joita en ole lukenut, enkä uskonut lukevanikaan ja kirjoista joista en tykännyt ja olen varma etten lue uudestaan. Kirjahyllyyni pääsevät tätä nykyä vain hyvät kirjat. Ehkä väliaiakaiseen säilytykseen lukemattomat kirjat, jotka evät mahdu sänkyni vieressä olevaan pieneen hyllyyn odottamaan luetuksi tulemista.
Nykyinen kirjahyllyni ja lukemisnurkkaukseni.
Kirjoja on toistensa takana ja päällekkäin ja täynnä kaikkea roinaa. Näihin tahtoisin muutosta.

Haaveilen vielä joskus jostain enemmän itseäni miellyttävästä ratkaisusta, jossa kirjat ovat paremmin esillä ja helposti otettavissa. Pinterestissä on monia ihania kirjahyllyjä.

Keittokirjat ovat keittiön ikkunalaudalla.
Kirjastoista lainassa olevat ja luettavana olevat kirjat ovat sängyn
vieressä akvaariopöydän alahyllyillä.

Köh. Kökköisiä puhelinkuvia ja silleees. En ole ikinä osannut kuvien asettelua bloggerissa, ne hyppivät miten sattuu ja kun saan ne kunnolla, julkaisun jälkeen ne ovat kuitenkin miten sattuu. Apua?

maanantai 1. syyskuuta 2014

Jeffrey Eugenides - Virgin suicides - Kauniina kuolleet


Lisbonin sisaruksia oli viisi: vaaleita, pyöreäposkisen herkullisia, melkein naisia. Ensimmäisenä itsemurhaa yritti Cecilia. Kun lääkäri kysyi, mitä niin nuori tyttö voisi tietää elämän vaikeudesta, hän vastasi: "Tohtori ei ole itse koskaan ollut kolmetoistavuotias tyttö."

Kirjassa naapurin pojat, jotka ovat nyt jo ehtineet keski-ikään, kertovat tarinaa Lisbonin tytöistä. Kovin lähelle he eivät Lisbonin tyttöjä päässeet, vaan tarkkailivat heidän kotitaloaan kadun vastakkaisen puolen talon ullakolta. Vaikka perheen ulkopuolisista ihmisistä pojat luultavasti tiesivät eniten siitä, mitä Lisbonien suljettujen ovien takana tapahtui, hekään eivät osaa antaa varmaa selitystä sille miksi tytöt tappoivat itsensä. Se, että tytöt tappavat itsensä, tulee selväksi jo heti kirjan ensimmäisillä sivuilla, siksi en epäröi paljastaa sitä tässä.

Tytöt elävät hyvin suojeltua elämää uskovaisen ja tiukkapipoisen äitinsä ja opettaja isänsä kanssa. Nuorimmaisen tytön Cecilian onnistuttua tappamaan itsensä, äidin kuri hellitti hetkeksi lääkärin suosituksesta. Pian kuitenkin tyttöjen säännöt tiukkenivat entisestään, hänen yrittäessään pitää tytöt turvassa lähellään, eikä heitä päästetty enää edes kouluun. Tässä jäin miettimään, mitä äidin päässä liikkuin? Mitä Lisbonien kodin seinien sisäpuolella oikeasti tapahtui ja millaista heidän elämänsä oli? Pojat näkevät heidän kuuntelevan vinyylejä, polttavan kynttilöitä ja kampaavan toistensa hiuksia.

Kirjassa ei oikeastaan ole paljoa tapahtumia, kerronta on paljon tunnelman kuvailua, hiljaista Lisbonien seuraamista ja odottamista. Tunnelma on sumuinen ja unenomainen. Tuntuu kuin koko pieni kaupunki seuraisi Lisbonien talon hiljaista rapistumista. Vaikka kirjan aihe on vaikea, sitä ollut raskas lukea. Silti se on jotain rosoista ja pelottavaa. Väistämättömän melankolinen ja kaunis kirja, jossa on jotain hyvin erikoista, josta ei täysin saa otetta. Niin kuin ei Lisbonin tytöistä. Tätä lukiessa välillä unohti teoksen fiktiivisuuden.

Alkuteos: Virgin suicides 1993
Suomentanut: Juhani Lindholm
Otava 2012
Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Otavan julkaisemana 2003
Sivuja: 287

*****

torstai 28. elokuuta 2014

Radclyffe Hall - Yksinäisyyden kaivo


Huh, en tiedä mistä aloittaisin tämän kirjan kehumisen ja ylistämisen. Kirjoitan täpinöissäni jatkuvasti kirjoitusvirheitä. (Otsikon kirjoitin monta kertaa Yksinäidyysen kavio.) Nyt osaan vastata, jos joku kysyy lempparikirjaani. Se on tämä. Aiemmin olen osannut epämääräisesti höpöttää monia hyviä kirjailijoita, mutta en yhtäkään yksittäistä kirjaa. En odottanut tältä paljoa, kansi oli mitään sanomaton, takakannen tekstien perusteella ajattelin jotain huonoa erotiikan yrittämistä ja maksoin tästä kirpparilla euron. En olisi voinut vääremmässä olla oletuksineni.

Radclyffe Hall, alun perin Marguerite Radclyffe-Hall (1880-1943) oli brittiläinen kirjailija ja runoilija. Yksinäisyyden kaivo oli hänen tunnetuin teoksensa ja se sai aikaan yhden Britannian historian tunnetuimmista siveettömyysoikeudenkäynneistä. Kirjan julkaiseminen kiellettiin ja koko jo julkaistu painos määrättiin tuhottavaksi.

Tarina alkaa sadunomaisesti, kun kaksi kaunista, yläluokkaista ihmistä kohtaavat ja rakastuvat ja mentyään naimisiin alkavat odottaa lasta. Lapsen vanhemmat ovat varmoja, että syntyvä lapsi on poika ja päättävät antaa tälle nimeksi Stephen. Syntyessään Stephen kuitenkin paljastuu tytöksi. Kasvaessaan Stephen osoittautuu erilaiseksi tytöksi, mitä ajan tytöiltä odotetaan. Hän miekkailee, lukee kirjoja, pukeutuu poikamaisesti ja haluaisi leikata pitkät hiuksensa lyhyiksi. Hänen äitinsä paheksuu tätä poikamaisuutta, mutta isä on ylpeä kun tyttärensä osoittaa lähiseudun miesten yhteisellä metsästysreissuilla pysyvänsä miesten tahdissa. Naapurin Violet, kun pysyy hädin tuskin hevosen selässä ja ratsastaa naisten satulalla. 

Stephenin kasvaessa hän etääntyy pikkuhiljaa lähiseudun ihmisistä, kun hänestä alkaa kulkea juoruja hänen omalaatuisuutensa vuoksi ja häntä kartetaan. Stephen kuitenkin tutustuu paikkakunnalle juuri New Yorkista muuttaneeseen Angelaan ja rakastuu tähän. Angela on naimisissa, mutta vakuuttaa silti rakkauttaan Stepheniin. Lopulta hänen äitinsä saa kuulla Stephenin ja Angelan suhteesta. Tämän seurauksena hän ajaa Stephenin pois kotoaan. Stephen lähtee Lontooseen, mukanaan opettajattarensa Puddle. Lontoossa Stephen kirjoittaa ensimmäisen kirjansa josta tulee valtava menestys. Pian sen julkaisemisen jälkeen hän alkaa kirjoittaa toista kirjaansa, joka ei yllä lainkaan edellisen kirjan tasolle. Arvostelun murskakritiikiltä hän välttyy vain edellisen kirjan tuoman maineen vuoksi. 

Stephen lähtee etsimään uutta innoitusta seuraava kirja mielessään. Hän muuttaa Puddlen kanssa Ranskan, Pariisiin. Pian kuitenkin syttyy sota, johon myös Stephen lähtee palvellakseen kotimaataan. Puddlen hän lähettää sairaan äitinsä avuksi. Stephen haluaisi etulinjaan, mutta sukupuolensa vuoksi häntä ei sinne oteta, jatkuvasta kärttämisestä huolimatta. Hän päätyy kuskaamaan haavoittuneita. Siellä hän tapaa Maryn, jonka hän ottaa luokseen Pariisiin asumaan sodan loputtua, sillä Maryn sukulaiset eivät tahdo häntä luokseen.

Stephen ja Mary ovat rakastavaiset, mutta joutuvat jatkuvasti piilottelemaan sitä. Kunnes he tutustuvat Valérieen, jonka juhlissa tapaavat paljon kaltaisiaan. Kirjan loppupuolella käytetään sanoja invertti ja inversio, joiden merkitystä en heti ymmärtänyt. Wikipedia kuitenkin kertoi seuraavaa "Sexual inversion, a term for homosexuality found primarily in older scientific literature". Eli termit viittaavat homoseksuaaliin ja homoseksuaalisuuteen. Nämä sanat mainitaan vasta kirjan lopulla, kun Stephen alkaa miettiä homouden luonnollisuutta ja hyväksymistä ja tutustuu muihin homoihin. Aiemmin kirjassa, Stephenin epätietoisuutta itsestään kuvaa hyvin se, ettei hänellä ole edes sanaa sille mitä hän on. Hän kyselee mielessäänkin: "Mikä minä olen?" Koko kirjan ajan Stephen kokee olevansa oikku ja virhe. Hän miettii usein miten Jumala voikin olla niin julma, että luo maailmaan inverttejä? Niin paljon heitä halveksitaan ja sorretaan. Kirjan lopussa Stephen löytää taas Jumalan ja uskon, jonka on lapsena hylännyt rukoiltuaan turhaan hevosensa pelastumista.

Kirjan kieli on solisevaa ja kuvailevaa. Yksikään ihmiskohtalo ei ole kaunis eikä kaunisteltu, mutta ei myöskään liioitellun raadollinen. Homoseksuaalisuus ei ole pääaihe, vaikka onkin mukana koko ajan. Kirja kuvaa hyvin elämää ja todellisuutta ja on monitasoinen, kuten elämä. Tämän luettuani tosiaan tuntuu, kuin olisin seurannut Stephenin elämää vierestä kolmekymmentä vuotta. Niin paljon asioita tässä kirjassa tapahtui. Hieman tässä häiritsi, että suurin osa (kaikki?) kirjan lesboista kuvattiin hyvin miesmäisinä, Stephenin voisin ehkä kuvailusta luokitella transsukupuoliseksi. Kirjan homot taas käyttivät paljon koruja, mutta se johtui osittain siitä, että vain niin he pystyivät tunnistamaan kaltaisensa. Se voi ehkä johtuu kirjailijan vähäisestä tietämyksestä, vaikka itsekkin oli lesbo, mutta aikana jona siitä ei paljoa puhuttu.

Tätä lukiessa koin taas jotain sellaista mitä lapsena usein kirjoja lukiessa. Lapsena olin paljon hitaampi lukija ja siten pystyin nauttimaan yhdestä kirjasta kauemmin ja ne tuntuivat pidemmiltä. Olen lukenut tätä pari viikkoa, tuntuu kuin lähes koko ajan. Yritin tahallani olla hidas, nautin joka sanasta, mutta tämä oli myös muuten tarpeeksi pitkä ja tapahtumia paljon. Tätä lukiessa myös näin 1900-luvun alun Englannin ja Pariisin ja pystyin uppoutumaan täysin siihen maailmaan, kuten kirjoihin lähes aina lapsena, nykyisin vähän harvemmin. Kirjan tyyli oli myös täydellisesti sitä mitä odotan kunnolliselta ja täydelliseltä romaanilta.

"Stephen suuteli Maryä monta kertaa suulle. Luoja! On aivan kamalaa rakastaa näin - tämä on yhtä helvettiä - joskus en saata kestää sitä!"

Alkuteos: The Well of Loneliness, 1928
Suomentanut: Milla Karvonen
Basam Books, 2010
Sivuja: 440

*****

Epäröin hieman pitäisikö lisätä uusi taso, kuusi tähteä. Usein tuntuu, että luen vain hyviä kirjoja ja annan ehkä liian helposti viisi tähteä. Olisi tosin kovin kurjaa, jos lukisi huonoja kirjoja, joten pysyn tässä.

Edit: Huh, jos kirja innosti yhtä paljon kuin minua ja tykkäät kuulla siitä lisää pohdintoja lue Penjami Lehton juttuja aiheesta:

perjantai 22. elokuuta 2014

Anna-Leena Härkönen - Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia


Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia sisältää Anna-Leena Härkösen Anna-lehteen kirjoittamia kolumneja.
Ne käsittelevät omakohtaisia kokemuksia ja havaintoja tarkkasilmäisesti ja huumorilla, kuten Härkösellä on tapana kolumneissaan. Tämä on mielestäni ehdottomasti lukemistani Härkösen kirjoituskokoelmista paras. Tai sitten olin sopivassa mielentilassa lukeakseni tämänkaltaisia juttuja. Ainoastaan joulusta kertova kolumni oli mielestäni liian kliseinen ja aihe hyvin kulunut. Vaikka Härkönen sen mainitsikin tekstin alussa. Kaikki tekstit olivat arkipäiväisiä ja tavallisia, kaikille tapahtuvia asioita, joita ei välttämättä edes ymmärrä miettiä sen enempää. Tätä lukiessa kuitenkin huomasi, ettei ole yksin ja elämä ja arki voi olla hauskaa ja lähemmän katsomisen arvoista. Hyvin viihdyttävä kirja.

Otava, 2012
Kirjoitukset ovat ilmestyneet Anna-lehdessä vuosina 2003-2011

****