Alison Bechdel: Hautuukoti - Tragikoominen perheeni

Hautuukoti on Alison Bechdelin omaelämänkerrallinen sarjakuvaromaani. Romaaniksikin, ilman kuvia tarinasta olisi varmasti ollut, se kävi mielessä usein lukiessani. Kirjoitettua tekstiä on paljon, eikä kuvitukset ole pääosassa, vaikka siten voikin jättää monia kerronnallisia seikkoja pois, niiden näkyessä suoraan kuvasta. Kuvissa on myös monia tarkentavia yksityiskohtia, jotka eivät kerronnan kannalta ole olennaisia, mutta jotka ovat hauskoja tietää. Korostan ehkä jotenkin sarjakuvissa kuvan merkitystä. Siis, että kuva minulle erittäin tärkeää sarjakuvassa. Sarjakuvaa voi varmasti tehdä monella tapaa, enkä ole ollenkaan asiantuntija, kerron vain omia mielipiteitäni ja tuntemuksia. Tässä kirjassa tekstin ollessa enemmän pääosassa, se ei kuitenkaan haitannut ja ehkä voin löytää muidenkin sarjakuvien hienouden tämän myötä. 

Alison on pitänyt päiväkirjaa kymmenenvuotiaasta ja sen perusteella hän teki tämän sarjakuvan. Hautuukoti nimenä viittaa perheen ensimmäiseen asuntoon, joka periytyin perheen isän suvulta, ja joka toimi sekä hautaustoimistona, että perheen asuntona. Pian he kuitenkin muuttivat läheiseen kartanoon jota isä sisusti pakkomielteisen pikkutarkasti. Perheen sisäinen tunnekylmyys ajoi perheenjäsenet omien harrastustensa ja intohimojensa pariin, kuten myös kirjan kannen kuvasta näkyy. Isä oli homoseksuaali, joka oli kiinnostunut erityisesti nuoremmista pojista. Alisonin tultua kaapista oman homoseksuaalisuutensa suhteen, myös isä kertoo ensi kertaa omasta suuntautumisestaan. Muutama kuukausi tämän jälkeen Alisonin äidin suunnitellessa avioeroa, isä kuolee. Ei kuitenkaan ole aivan selvää oliko se itsemurha vai onnettomuus.

Hautuukodissa Alison pohtii monesta suunnasta isäänsä, heidän suhdettaan ja homoseksuaalisuutta. Hän analysoi isäänsä ja itseään perinpohjaisesti ja jopa akateemisesti. Bechdelin perheenjäsenet pakenivat kirjoihin ja lukivat paljon. Alison on isänsä kuoleman jälkeen lukenut teoksia, joita hänen isänsä luki juuri ennen kuolemaansa ja pohtinut niiden merkitystä tapahtumiin. Niitä kohtia hän lainaa myös teokseensa. Perustarina käydään läpi aluksi. Sen jälkeen ajassa palataan tarkemmin menneisiin tapahtumiin, välillä taas tulevaisuuteen ja sitten taas takaisin siihen mihin jäätiin. 

Terapauttini halusi lainata Hautuukodin minulle, sen tullessa hänen mieleensä omasta tarinastani, sitä kerrottuani. Voisin todella samaistaa itseäni Alisonin isään monin kohdin. Tietäessään, että luen paljon, hän kysyi samalla luenko myös sarjakuvia. Ei, en kyllä ole tainnut lukea sitten lapsuuteni Aku Ankkojen. Hämmennyin hieman. En ole antanut sarjakuville mahdollisuutta. En ole ollut kiinnostunut, enkä ole ajatellut niiden tarjoavan oikein minkäänlaista lukukokemusta. Pidän kirjoista, tarinoista ja kuvituksista. Miksi en pitäisi sarjakuvista? Päätän antaa mahdollisuuden myös muilla sarjakuvakirjoille ja tarkoituksellisesti tutustua muihinkin kuin tähän. En usko, että olisin tähän itse tarttunut, ellei sitä olisi suoraan suositeltu. Kuvitus ei ensisilmäilyillä innostanut, ehkä haen sarjakuvien kuvituksessa jotain erityisen silmiinpistävää ja erikoisen hienoa. Lukiessani ja luettuani huomaan sen sopivan tekstin kanssa saumattoman taidokkaasti yhteen. Lähemmin tarkastellessani huomaan pitäväni myös piirrustustyylistä paljon. Kokonaisuutena mestarillinen, sanoisin.

Like 2009

Englanninkielinen alkuteos Fun home 2006

Suomentanut: Taina Aarne

Sivuja: 238

*****

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla

Koti maailman laidallaa kertoo Bobbystä ja Jonathanista, joista jo lapsina tulee erottamattomat ystävykset, vaikka he ovatkin todella erilaisia ja heillä on erilaiset taustat. Nuoruutensa he viettävät musiikkia kuunnellen ja pilveä poltellen. Haaveilevat Woodstockista ja rakastavat toisiaan. Koulujen päätyttyä Jonathan muuttaa New Yorkkiin opiskelemaan ja Bobby jää Jonathanin vanhempien luo asumaan. Niin erottamattomat Jonathan ja Bobby olivat, että Bobby tuntui jo lähes omalta pojalta.. Bobby on tyytyväinen aika mitään sanomattomaan elämäänsä, hän käy töissä ja laittaa ruokaa Jonathanin vanhemmille, Alicelle ja Nedille. Kun Nedin astma pahenee ja lääkäri määrää heidät muuttamaan johonkin vähemmän kosteailmastoiseen paikkaan, he käskevät Bobbyn vihdoin hankkia oman elämän.

Bobby soittaa Jonathanille, kysyäkseen saako tulla hetkeksi asumaan hänen luokseen, ennenkuin löytää oman asunnon ja paikan. Näin pojat ovat taas yhdessä monen vuoden jälkeen. Jonathan asuu Claren kanssa kämppiksinä ja he vitsailevat lapsen hankkimisesta, mutta samalla unelmoivat siitä. Lapsen biologiseksi isäksi kuitenkin päätyy Bobby, joka vain jäi asumaan Jonathanin ja Claren luo. Kolmistaan he ostavat talon Woodstockista ja perustavat sinne perheen lapsensa kanssa. Sillä he kaikki rakastavat toisiaan omalla tavallaan, Clare ja Jonathan, Jonathan ja Bobby, Bobby ja Clare ja he kaikki yhdessä. Jonathania silti ajoittain hiertää se, ettei hän tunne löytäneensä paikkaansa. Hän on mustasukkainen ja hukassa. Hän ei tiedä mitä elämässään tekisi. Mitä hänen elämänsä olisi. Lisänsä Jonathanin ihmissuhdekamppailuihin tuo Erich, jonka Jonathan pian New Yorkkiin muuttonsa jälkeen iski baarista. Heidän suhteensa on lähinnä seksiä.

Ennen kaikkea kirja kertoo perhesuhteista, ihmissuhteista ja niiden monimuotoisuudesta. Perheistä joihin on synnytty ja perheistä jotka on itse valittu. Taustalla on tarina Jonathanin vanhempien perheestä, alussa myös Bobbyn perheestä. Claren perhesuhteitakin käydään läpi hieman. Jonathanin äiti Alice on mennyt Nedin kanssa naimisiin, kun ei keksinyt syytä miksei menisi. Hän ei ymmärrä miten perhe voisi muodostua kahdesta miehestä, yhdestä naisesta ja yhdestä lapsesta. Kirjassa käydään läpi useita normeja kyseenalaistavia kysymyksiä. Voiko kahta ihmistä rakastaa, kuin puolisoa? Voiko toisen lasta rakastaa, kuin omaansa rakastaisi? Miksi pysyy suhteessa, vaikkei rakasta? Rakastaako sittenkin? Miksi lähtee tai miksi ei lähde? Entä homoseksuaalisuus? Kirjassa on jotain karua tunnelmaa, vaikka henkilöt, varsinkin Bobby ja Jonathan ovat hauraita ja herkkiä. 

Gummerrus 2005

Englannin kielinen alkuteos: A home at the End of the World 1990

Suomentanut: Marja Alipaeus

Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 2001

Sivuja: 437

*****

Tuomas Kyrö - Kunkku

Minulla on ollut taas jokin oletus, ennakkoluulo Tuomas Kyröstä. En ole halunnut lukea hänen kirjojaan. Äitini on ollut Kyrön fani pitkään ja suositteli tätä, kun oli omaan hyllyynsä ostanut. Luotan hänen kirjamakuunsa, joten ajattelin antaa mahdollisuuden. Kyrö on ilmeisen suosittu joka puolella ja tässä kirjassa on kiva kansikin niin miksi ei? Nyt olen tyytyväinen, että luin Kunkun ja pääsin tästäkin epävarmasta olettamuksesta.

Kunkku, Suomen kuningas Kalle XIV Penttinen asuu Suomen pääkaupungissa Vantaalla. Kaupungin parhaalle paikalle Martinlaaksoon rakennetussa kuninkaanlinnassa vaimonsa Sofin kanssa. Kirjassa kerrotaan kunkun elämäntarina. Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Toinen alkaa kunkun syntymästä, toinen siitä kun keski-ikäinen kunkku perheineen on potkittu pois linnasta ja kunkusta on tullut Pena. Pena on sosiaalitoimiston vakiasiakas, lukutaidoton kodinkoneliikkeen varastotyöntekijä. 

Kirjan Suomesta tulee väkisinkin mieleen nykyisyyden Ruotsi. Kirjan Ruotsi taas on ydinonnettomuudesta toipuva ankea, työttömiä täynnä oleva takapajula. Suomea kuvataan myös varsin ylivoimaisena maana. Sieltä tehdään valtavasti avustustyötä maailman vähäosaisimpiin kolkkiin ja avaruusprojekteilla valloitetaan uusia planeettoja. Viro taas on takertunut Talvisotaan, mutta Virosta tulee myös monia kevyen musiikin tähtiä. Kirjaan on lainattu monien julkisuuden henkilöiden nimiä suoraan tai sanamuunnoksina ja heillä saattaa olla myös todellisuudesta poikkeava ammatti. Kuten formulakuski Hynynen.

Kunkku on suoraan sanottuna tyhmä. Hän ei kuitenkaan ole ilkeä. Jollain tapaa hän on hellyttäväkin viattomuudessaan. Kunkku tahtoo kaikille hyvää, yleensä hieman itsekeskeisesti, eikä tajua tekemistensä seurauksia. Usein hän hölmöilee ja muu perhe kärsii. Koko kuninkaallinen instituutio kärsii ja lopulta monarkia lakkautetaan.

Ilakoivasta satiirista huolimatta Kunkku ei ole pelkkää huumoria. Siinä on paljon syvällisempiä ajatuksia, joita ehti hyvin ajatella lukiessaan. Ajatuksia yhteiskunnasta, kuuluisuudesta, perheestä, ihmissuhteista, elmästä ja sen elämisestä. Pelkäsin alun jälkeen juonen ja tapahtumien lässähtävän, olihan kirja melko pitkä (551 sivua), mutta niin ei onneksi käynyt. Tapahtumat kulkivat reippaasti eteenpäin koko kirjan ajan lopuun asti, eikä tylsiä hetkiä ollut. Varsin viihdyttävä.

Siltala 2013
Kansi: Elina Warsta
Sivuja: 551

****

Lena Dunham - Sellainen tyttö, Nuoren naisen "opetuksia"

Saadessani tämän kirjan käteeni ensikertaa muistelin monia ala-asteikäisenä lukemiani "opaskirjoja". Kansi on juuri sellainen kuin opaskirjalla kuuluu ja vaaleanpunainen tietysti, kun jakaa opetuksia nuorille naisille. Kevyen tuntuinen, mutta kovakantinen kirja, ei mikään turha läpyskäohjevihko.

Jos Lena Dunham ei ole tuttu, suosittelen tutustumaan ja katsomaan edes jakson verran Girls-sarjaa, ennen tähän kirjaan tarttumista. Sellainen tyttö on Lena Dunhamin elämänkerta, hänen tähän mennessä eläneestä kahdestakymmenestäkahdeksasta vuodestaan. Hän kertoo omaa tarinaansa, sattumuksia elämästään ja antaa ohjeita myös listojen muodossa. Hän ei anna suoria ohjeita miten elämässä pitää toimia, vaan kertoo omia kokemuksiaan. On jo aiemminkin tullut selväksi, ettei Dunhamilla ole paljoa itsesensuuria, eikä hän häpeä tai estele itseään. Hän sanoo asiat suoraan, toimii ja tekee niinkuin tahtoo. Tässä kirjassakin hän kertoo hyvin avoimesti henkilökohtaisista asioista, mutta sitä lukiessa ei silti tuntenut tirkistelevänsä.

Ajoittain lukiessani mietin, että tämän olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa 28-vuotias nainen. Samanlaisia noloja asioita on kaikilla ja varmasti kaikki nuoret tytöt ovat olleet epävarmoja itsestään joskus. Toisaalta se kertoo, että lahjakas ja kuuluisaksi noussut Dunham on kuten kuka tahansa nuori nainen, eikä yritä muuta ollakkaan. Toisaalta mietin, jos kirjan olisi kirjoittanut kuka tahansa muu, viitsisinkö ollenkaan lukea sitä? Varsinkin kirjan alkupuolella oli näitä mietteitä, kerronnan edetessä nopeasti ja tarinoiden vaihtuessa nopeaan tahtiin. Enkä kyennyt samaistumaan aiheisiin. Ehdin jo surra miten pintapuolista ja mitäänsanomatonta! Alussa hänestä tuli kuva jatkuvasti höpöttävästä ihmisestä, joka ei ehdi ajatella. Onneksi puolen välin tienoilla sain paremmin kiinni siitä mitä Dunham yrittää sanoa. Tuli paremmin selväksi, miten hyväsydämminen, tunteellinen ja ajatteleva ihminen hän on. Kirjasta saattaa saada itsekeskeisen käsityksen, kertoohan Dunham lähinnä oivalluksista itsestään, mutta se on elämänkerta! Silti jäin vielä vähän miettiämään mikä tämän kirjan tarkoitus oli?

Dunhamin avoimuus ja huumorintajuisuus ja yksityiskohtaiset kuvailut tavallisista asioista viehättivät minua kirjassa eniten. Surkuhupaisuuden ja itseironisuuden lisäksi. Olin etukäteen kuullut, että kirja kertoo seksiseikkailuista ja vagina mainitaan useasti. No niinhän se sanana mainittiin melko monta kertaa ja seksistäkin puhuttiin, mutta se ei ollut pääasia eikä liiallista. Dunham avautui monista muistakin yksityisistä asioista, kuten pakko-oireisesta häiriöstä ja terapioissa ravaamisista ja menee myös pintaa syvemmälle ajatuksiinsa.

Otava 2014

Englannin kielinen alkuteos: Not That Kind of Girl. A Young Woman Tells You What She's "Learned"

Suomentanut: Lotta Sonninen

Kuvitus: Joana Avillez

Sivuja: 299

***

Yvan Rodic - Facehunter

Facehunter on pienikokoinen, mutta painava kirja täynnä kuvia ihmisistä eri puolilta maailmaa. Pääosassa ovat ihmisten pukeutumistyylit. Ei ole väliä mistä vaatteet ovat, tai mitä merkkiä ne ovat, niitä ei ole kirjaan edes listattu. Väliä on vain sillä miten vaatteet on päälleen pukenut ja miten niitä kantaa. Ihmiset kirjaan valokuvannut ja kerännyt Yvan Rodic sanoo esipuheessaan "Trends are dead, baby!" Tarkoittaen jokaisen luovan itse omat trendinsä ja pukeutumismuotinsa. Hän puhui myös globalisaatiosta, siitä miten pienen serbialaisen kylän tyttö, jossain maaseudulla voi seurata maailman tunnetuimpia muotinäytöksiä tietokoneeltaan. Jos kaikki pukeutuisivat sen mukaan mikä muotinäytöksissä ja ketjuliikkeissä on muotia, ihmiset olisivat toistensa klooneja.

Inspiroiva kirja kannustaa olemaan rohkeasti oma itsensä ja pukeutumaan kuten tahtoo. Ostin tämän kirppikseltä, alunperin piirrustusinspiraatioksi ja myös siihen tämä sopii.

Thames&Hudson 2010

Sivuja: 320

****

Elina Jyväs - Baking Instinct, Eleanora Von Smöörin herkkujen aateliset

Harvemmin nykyisin ostan keittokirjoja tai leipomiskirjoja, varsinkaan uutena. Tästä olen kuitenkin haaveillut jo vähän aikaa ja kun sain alennuskoodin adlibrikseen, niin muutaman päivän kuluttua se saapui postiluukusta. Harvoin myöskään kirjoitan tähän blogiini käsityö- tai ruokakirjoista, joita tosin selaan usein, mutta nyt teen senkin ja ehkä jatkossakin enemmän.

Eleanora Von Smöör on ruokatoimittaja Elina Jyväsin alter ego. Kirjassa originelli herkkusuinen aatelisneito kertoo myös omaa tarinaansa reseptiensä välillä. Reseptit itsessään ovat tarkkoja, joten leivonnaiset varmasti onnistuvat. Monet ohjeet ovat klassikoita ja tuttuja, mutta mukana on myös uudempia leivonnaisia ja sovelluksia. Parasta on ylellinen tunnelma. Jokainen aatelinen olisi varmasti haltioissaan, jos teekutsuilla tarjottaisiin mitä tahansa tämän kirjan ohjeella leivottua. Reseptien välillä kerrotaan myös faktatietoja raaka-aineiden aatelisista, kuten kahvista, sokerista, vaniljasta ja marsipaanista. 

Kirjaa ei ole tarkoitettu terveysintoilijoille tai tosikoille, vaan lähinnä leivoksilla eläville neidoille ja herroille. Eleonora kertoo ruokaympyränsä koostuvan makeasta, makeammasta ja makeimmasta. Olin positiivisesti yllättynyt reseptien laadukkuudesta ja siitä että koen saavani niistä uutta inspiraatiota leivontaan. Olisin ostanut tämän kirjan pelkästään myös inspiroivien valokuvien perusteella. Niiden tyyliä kuvataan holtittomuuden estetiikaksi. Tai niin myös tein, resepteihin tutustuin vasta jo omistaessani kirjan. Baking Instinct on täynnä herkullista taidetta!

Tammi 2014

Valokuvat: Laura Riihelä, Sami Repo, Katri Kapanen, Reetta Pasanen, Sanna Peurakoski

Graafinen suunnittelu ja taitto: Päivi Häikiö

Sivuja: 176

http://bakinginstinct.com

*****

Leena Laulajainen - Yksisarvinen ja sadepuu

Yksisarvinen ja sadepuu on runokokoelma yksisarvisesta, joka syntyy aikojen alussa alkumetsässä ja jonka korvaan lintu tekee pesän. Tarina Mariasta, jonka ikkunasta yksisarvinen loikkaa sisään iltaisin. Lisäksi se kertoo saduista ja luonnosta, herkästi ja tunteella.

Tammi 1992

Kuvat: Outi Markkanen

Sivuja: 72

****

Johanna Sinisalo - Sankarit

Sankarit luettuani päällimmäisenä jäi ällistys. Miten omaperäinen ja kekseliäs kirja! En usko, että olen lukenut mitään tämän kaltaista aiemmin. Tarina on kuin Kalevalasta, nykypäivään siirrettynä ja silti todella erilainen. Ile Aerosmith, tietokonenörtti on Seppo Ilmarinen, huippu-urheilija Kauko "Mahti" Saarelainen on Lemminkäinen ja Suomen suosituin rockmuusikko Rex on Väinämöinen. He ovat koko kirjan läpi mukana kulkevat kolme keskeisintä hahmoa, jotka tavoittelevat muun muassa Pohjolan tytärtä, mielisairaala Sariolan omistajan tytärtä Tytti Pohjolaa. Välillä viitataan nykymaailman tapahtumiin, kuten Myyrmannin pommi-iskuun, Nokiaan ja mm. Matti Nykäseen. Kirja on välillä kuin satua, äiti ompelee paloitellun poikansa kokoon ja henkiin, välillä taas voisi hyvin olla tapahtunut tämän päivän Suomessa. Muutamista viittauksista pystyy päättelemään sankareiden asuvan Tampereella. 

Todella monitasoinen kirja. Vaikka olen lukenut Kalevalaa ja tunnen tarinan, minulta jäi silti luultavasti viittauksia tajuamatta. Kannatan Kalevalaan tutustumista ennen tämän lukemista, nopeatempoisten tapahtumien kulun hienouden ymmärtää sitten varmasti paremmin ja kirjasta saa kaiken irti. 

Tammi, 2003

Sivuja 400

Päällys: Markko Taina

Päällyksen maalaus: Markku Laakso

Valokuva maalauksesta: Matti Ruotsalainen

*****

John Boyne - Poika raidallisessa pyjamassa

Bruno on yhdeksänvuotias poika, joka perheineen muutta pois Berliinistä, maaseudulle. Hilleri on ylentänyt hänen isänsä komendantiksi ja lähettänyt perheineen Aus-vitsiin töihin. Bruno tahtoisi takaisin Berliiniin, jonne jäivät kolme parasta kaveria ja nykyisessä talossakin on vain kolme kerrosta viiden sijaan. Hän tahtoo isona tutkimusmatkailijaksi ja alkaa harjoitella sitä myös uudessa kodissa. Eräällä tutkimusmatkalla hän tapaa Shmuelin, josta tulee hänen uusi paras ystävänsä. On ikävää, kun he eivät voi leikkiä, vain jutella, sillä heitä erottaa piikkilanka-aita.

Bruno vaikuttaa turhan lapselliselta yhdeksänvuotiaaksi, mutta loppusanoissaan Boyne toteaa ettei olisi pystynyt kertomaan holokaustista kuin lapsen silmin. Vielä poikkeuksellisen naiivin lapsen, niin ymmärrän tätä paremmin. Boynen tyylissä kirjoittaa ja kertoa tarinaa, on jotain lastenkirjamaista, vaikka tämä ei todellakaan ole lastenkirja. Välillä se ärsytti, kirja tuntui julmalta sadulta. Toisaalta tyyli sopi hyvin, kun tarinan pääosassa on lapsi ja tarinaa kerrotaan lapsen silmin. Tapahtumat tulevat ilmi Brunon kautta. Lukija ymmärtää niitä paremmin ja osaa lukea rivien välistä asioita, joita Bruno ei käsitä.

Bruno ei ymmärrä ystävänsä kärsimystä aidan toisella puolella. Hän ei voi käsittää ettei heillä ole kylpyammetta tai vaatekaappia, josta valita vaatteita. Shmuelilla on aina vain sama likainen pyjama. Välillä Bruno ottaa ruokaa mukaan Shmuelille, joka on laiha ja laihtuu vain. Brunolla tulee kuitenkin nälkä matkalla aidalle, ja hän syö ruoat itse. Brunosta tulee lellitty ja hieman itsekäskin kuva, mutta lapsena hän saa sen anteeksi ja on jopa herttainen. Lukija tajuaa miten paljon ympäristössä on pahuutta, joten lapsen satunnaiset itsekkäät teot ovat merkityksettömiä, kun hän pohjimmiltaan tarkoittaa hyvää. Bruno on vilpitön, eikä ymmärrä miksi juutalaisset muka ovat niin pahoja.

Luin tämän nyt toista kertaa. Välissä olen nähnyt myös elokuvaversion. Tämän kirjan kansi kertoo kirjasta paljon enemmän kuin ensimmäisen suomenkielisen painoksen, jossa on vain sinisiä raitoja. Silloin en tiennyt millaiseen kirjaan tartuin ja sen tarkoitus oli pitkään epäselvä. Takakannessakin sanottiin, että parempi lukukokemuksen kannalta, kun ei tiedä kirjasta mitään. Se tarkoitus selveni täysin vasta lopun myötä.

Englanninkielinen alkuteos: Boy in the Striped Pyjamas 2006

Suomentanut: Laura Beck

Bazar 2010

Sivuja: 206

****

Tove Jansson - Kunniallinen petkuttaja

Miksi ihmiset ovat ystävällisiä toisilleen? Kaiken avuliaisuuden taustalla on auttajan omat itsekkäät suunnitelmat ja halut. Kohteliaisuus on petosta. On harvinaista olla huomaavainen ja keskittää kaikki huomiansa toiseen ihmiseen. Tarvitaan syventymistä, ennen kuin saa selville, mitä toinen tarvitsee ja kaipaa. Eihän sitä aina itsekkään täysin tiedä, mitä tarvitsee. Voi luulla tarvitsevansa yksinäisyyttä, vaikka kaipaakin yhdessäoloa. Lähes kaikki, mitä ihmiset tekevät toistensa vuoksi, merkitsee toimintana vähän. Ratkaisevaa on se mihin he sillä pyrkivät, mitä he sillä tavoittelevat. Ihmiset iästä riippumatta ajavat takaa jotain itselleen. Se on luontaista. Kukaan ei voi koskaan tietää onko itse pystynyt olemaan täysin oikeudenmukainen ja rehellinen.

Katri Kling asuu lapsenomaisen ja hieman rujon veljensä kanssa kauppiaan yläkerrassa. Hän päättää, että he vielä muuttavat Anna Aemelinin luokse, tämän taloon. Anna Aemelin on yksinäinen nainen, joka maalaa kesäisin akvarelleilla kukkakuvioisia pupuja lastenkirjojensa kuvituksiksi. Hän on yksinäinen, mutta ei tiedä kaipaavansa asuinkumppaneita, eikä ole vieläkään varma, mitä ajattelisi Katrista. 

Katri Kling tietää mitä tahtoo ja miten sen saa. Häntä vieroksutaan kylällä ja lapset huutavat häntä noidaksi. Katri on kuitenkin kuulu laskupäästään ja oikeudenmukaisuudestaan. Useat kyläläiset tulevat ongelmiensa kanssa hänen luokseen ja luottavat hänen apuunsa raha-asioissaan. 

Sopimus sitoo, mutta toisaalta ihmiset joskus tuntevat helpotusta voidessaan elää sopimuksen alaisena.

Totteleminen on sitä, että on joku johon luottaa ja johdonmukaisia käskyjä, joita saa noudattaa. Se on helpotus, se on vapautta vastuusta.

Kunniallinen petkuttaja nimenä kuvaa tätä kirjaa täydellisen hyvin. Kirja kertoo kunniallisesta, oikeudenmukaisesta ja aina oikein tekevästä ihmisestä, joka kuitenkin petkuttaa muita ihmisiä ja itseään. Kunniallisesti. Paljon ajateltavaa. Mielestäni paras Tove Janssonin aikuisille kirjoittama kirja. Ajattelen itse paljon sitä mikä on oikein, ja miten asiat pitäisi hoitaa tai miten olisi pitänyt. Sitä miten olisin oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Tämä kirja totesi ja teki selväksi ihmisten luontaisen itsekeskeisyyden, eikä antanut muuta mahdollisuutta. Hiukan sattui tämä ja tuli syyllistetty olo, vaikkei mitenkään edes syyllistetty. Todettiin vain. Alan kuitenkin pikkuhiljaa hyväksymään sen ja ymmärtämään sen luonnollisuuden. En kuitenkaan hyväksy sitä, että kaikki itsekkyys vain laitettaisiin ihmisluonnon syyksi. Esiin tuli myös epäluuloisuus ja luottamus muihin ihmisiin, jos kerran kaikki ovat itsekkäitä. Anna Aemelin sanoi lopulta haluavansa mieluummin tulla petkutetuksi, kuin olla jatkuvasti epäluuloinen.

Virkkaaminen on ennen kaikkea keino lepuuttaa ajatuksia.

Ruotsinkielinen alkuteos: Den ärliga bedragaren, 1982

Suomentanut: Kyllikki Härkäpää, 1983

WSOY

Sivuja: 198

*****